Vuoden 1918 sodasta puhuttaessa on vakaumus-sana totuttu liittämään vain...

Vuoden 1918 sodasta puhuttaessa on vakaumus-sana totuttu liittämään vain...

Vuoden 1918 sodasta puhuttaessa on vakaumus-sana totuttu liittämään vain toiseen k.o. sodan osapuolista, esim "vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneet". Mistähän tämä mielestäni epä-älyllinen käytäntö juontaa?

Vastaus

Uudempaa kirjallisuutta vuoden 1918 muistomerkeistä:

Vuoden kahdeksantoista muistoja : Sotasokeat ry:n kevätjulkaisu 1982 / Sampo Ahto. - Sotasokeat, 1982.

Suomalaiset sotamuistomerkit : sotiemme muistomerkit Pähkinäsaaren rauhasta 1323 nykypäivään 1998. - Suomen Mies, 1998.

Muistin paikat : vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta / Ulla-Maija Peltonen. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003.
(erikoisesti sivut 221-243)

Punaisten hautamuistomerkit - vaiettuja kiviä / Riitta Kormano.
Teoksessa: Taidehistoriallisia tutkimuksia 23. - Taidehistorian seura, 2001.

Mainituista teoksista en ole onnistunut löytämään selitystä "vakaumuksensa puolesta" -sanonnan taustasta, näyttää kuin sen käyttö olisi oletettu itsestään selväksi. Sodan hävinneen osapuolen mahdollisuudet muistojensa vaalimiseen olivat 1920- ja 1930-luvuilla sangen rajoitetut, vaikka muistomerkkejä kyllä pystytettiinkin yksityisin toimin ja syrjäisiin paikkoihin usein salaakin. Yleensä niissä ei ollut muita tekstejä kuin vuosiluku "1918". Virallisten (so. sellaisten, joiden pystyttämiseen kunnat ja seurakunnat osallistuivat) punaisten muistomerkkien aika alkoi vasta talvisodan myötä osana välttämättömäksi todettua kansallisen yksimielisyyden rakentamista. Uuden ilmapiirin ensimmäinen ilmentymä oli ylipäällikkö Mannerheimin vuoden 1940 käsky, jonka mukaisesti toukokuun 16. päivän juhla (valkoisten vuoden 1918 voitonparaatin vuosipäivä) muutettiin toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettäväksi kaikissa sodissamme kaatuneiden muistopäiväksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaatuneiden_muistop%C3%A4iv%C3%A4).

Sanonta "vakaumuksensa puolesta" yleistyi todennäköisesti näihin aikoihin julkiseen käyttöön. Esim. Tampereen Kalevankankaalla toukokuussa 1941 paljastetun Jussi Hietasen suunnitteleman muistomerkin tekstinä oli "1918 vakaumuksensa puolesta sortuneiden työläisten muistolle", teksti joka tosin ei suuremmin miellyttänyt vainajien omaisia. On nähdäkseni helppo ymmärtää, että sopivien tekstimuotojen löytäminen on ollut vaikeaa. Voittajapuolen vapaussotanäkökulma epäilemättä tuohon aikaan vielä hallitsi vuoden 1918 tapahtumien virallista tulkintaa eikä siitä haluttu tinkiä, mutta toisaalta niin inhimillinen kohtuullisuus kuin kansakunnan elintärkeä etu, so. yhtenäisyyden lujittaminen, vaativat hävinneen puolen tunteiden huomioon ottamista. "Vakaumuksensa puolesta" -tekstin hyväksyminen - hyväksymisestä kai voidaan puhua, koska ainakin vuoteen 1944 ratkaiseva valta oli vielä voittajan perinnön vaalijoilla - oli epäilemättä jonkinlainen kädenojennus hävinneille. Jos valkoiset olivat tarttuneet aseisiin isänmaan itsenäisyyden varmistamiseksi ja vieraan sotaväen karkottamiseksi maasta, haluttiin toisaalta myöntää, että punaisten tavoitteena ei suinkaan ollut tämän estäminen, vaan epäoikeudenmukaiseksi koetun yhteiskunnallis-taloudellisen järjestelmän kumoaminen.

Kokonaisuutena on kai sanottava, että vuoden 1918 muistomerkit ovat eri ajoilta (Peltosen yllä mainittu teos sisältää ajallisessa järjestyksessä luettelon niistä) eikä niiden tekstejä ole koskaan keskitetysti suunniteltu. Teksteissä varmaan kuvastuu myöskin kunkin ajan käsitys vuoden 1918 sodasta. Yksimielisyyttä tapahtumien tulkinnasta ei tunnetusti edelleenkään näytä olevan.

Kommentit (0)

Vastauksesi