Voiko häpeästä koskaan parantua?

Voiko häpeästä koskaan parantua?

Vastaus

Muhevat ja lämpimät pahoittelut vastauksen viipymisestä. Mutta onneksi on näin:

Ei häpeästä oikeastaan tarvitse parantua. Häpeä on ihan luonnollinen tunne, olennainen osa elämää ja kokemusmaailmaa. Ongelmia syntyy vasta silloin, kun yrittää kieltää, torjua tai piilottaa tunteensa. Häpeää oikeastaan onkin hyvää ja huonoa.

”Hyvälaatuinen” häpeä auttaa oivaltamaan omat rajamme ja ehkä ajattelemaan ennen tekemistä. Se auttaa löytämään voimavaroja, iloa ja onnea. Se myös suojelee hankaluuksilta ja vaikeuksilta. ”Huonolaatuinen” häpeä taas on kuin osa minuutta: sitä kokee olevansa jotenkin peruuttamattomasti viallinen tai puutteellinen. Silloin ei osaa uskoa, että muut ihmiset pystyisivät hyväksymään sellaisena kuin on. Sitä pelkää koko ajan paljastuvansa ja tulevansa nähdyksi omana ”surkeana” itsenään.

Häpeä piiloutuu riittämättömyyden, arvottomuuden ja epätäydellisyyden tuntemusten taakse. Niinpä vapautuminen alkaa kurkistamisesta hämärtävien verhojen taakse, häpeän tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Aiheuttaako häpeämistä esimerkiksi oma ulkoinen olemus vai kenties epäonnistuminen toisten odotusten täyttämisessä? Onko ehkä kokenut mitätöintiä tai vähättelyä?

Häpeä tapaa tallentua olemukseen muistikuvina, joihin liittyy voimakkaita tuntemuksia. Kun häpeää itsessään lähtee kerimään auki, olisikin tunnistettava muistikuviin liittyvä tunteita. Samalla voi oppia tunnistamaan sen totunnaisen tavan käyttäytyä, joka kytkeytyy häpeään. Ben Malinen puhuu häpeänappulasta: jokin tapahtuma laukaisee voimakkaan emootion, ehkä suuttumuksen, loukkaantumisen tai torjutuksi tulemisen. Tuntemuksiin ja reaktioihin pitäisi pysähtyä, tarttua niihin kiinni ja käsitellä niitä. Olisi suostuttava tutustumaan itseensä, kohdattava häpeä ja tavat, joilla sitä torjuu. Silloin voi onnistua asettamaan tapahtumat oikeisiin mittasuhteisiin – ja rauhoittumaan.

Tärkeintä olisi oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä, erehtymisensä ja avuntarpeensa. Inhimillisyytensä.

Häpeää on tunne siitä, että ”minä olen (kokonaisvaltaisesti) huono”, syyllisyys on taas sen tunnustamista, että ”minä tein huonosti”. Ero on olennainen ja siksi niin ihana. Jos tuntee häpeän sijasta syyllisyyttä, pystyy tekemään seuraavalla kerralla toisin, oppimaan ja kehittymään.

Kun häpeää lähtee käsittelemään, pitää itseään katsoa kuin ulkopuolelta, päästää irti häpeää aiheuttaneista tilanteista ja kokemuksista. Häpeä ja oma minä ovat eri asioita ja ne kannattaa oppia erottamaan toisistaan. Tapahtumiin saa etäisyyttä esimerkiksi kirjoittamalla tai puhumalla omista heikkouksistaan ja peloistaan. Huumorikin auttaa ymmärtämään ja hyväksymään epätäydellisyyttä.

Konkreettisia esimerkkejä häpeän kokemuksista ja tunteista irrottautumisesta saa ainakin näistä:
-Tony Dunderfelt: Irti tunnekoukuista: kohti vapaampaa elämää (Dialogia, 2004)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1695715?lang=fin
-Jorma Laitinen: Syyllisyys (Kirjapaja, 2007)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1830739?lang=fin
-Ben Malinen: Elämää kahlitseva häpeä (Kirjapaja, 2011 tai aik.)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1987992?lang=fin
-Ben Malinen: Häpeän monet kasvot (Kirjapaja, 2012 tai aik.)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb2042143?lang=fin
-Jari Sinkkonen: Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun (WSOY, 2008 tai myöh.)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1855630?lang=fin

Mielenkiintoisen matkan häpeän kulttuurihistoriaan tarjoaa tämä teos:
-Satu Lidman: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeän jäljillä (Atena, 2011)
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1992267?lang=fin

Kommentit (0)

Vastauksesi