Vihata vs. vihaa

Vihata vs. vihaa

Onko viime vuosina (television) puhekielessä ja laulujen sanoituksissa lisääntynyt -ta-verbien korvaaminen -aa-verbeillä jonkin murteen ominaisuus vaiko peräti jo hyväksyttävää kirjakieltä? Siis "En jaksa vihaa sua enää", "En halua stalkkaa sua" jne. Sanoituksissahan tietysti tavu-/nuottijako voi määrätä, mutta hyvin yleistä myös puhekielessä. Kieli muuttuu, kielikorva valitettavasti ei...

Vastaus

Löysin ilmiötä koskevan kirjoituksen Virittäjä-lehden blogista. Siellä kerrotaan, että kysymyksessä on A- ja MA-infinitiivien yhteensulautumisesta. Nykysuomen yleisimmät infinitiivit ovat siis A-infinitiivin perusmuoto (maalata) ja MA-infinitiivin illatiivi (maalaamaan). Esimerkiksi ”En jaksa maalata koko päivää” ja ”Haluaisin päästä jo maalaamaan”. Kuvaamassasi kielen ilmiössä nämä kaksi muotoa sulavat ikään kuin yhteen: ”En jaksa enää maalaa”. Ilmiö on eritoten Helsingin puhekielelle ominainen, ja se on ennen kaikkea nuorison käyttämä. Se ei ole hyväksyttävää yleiskieltä, eli esimerkiksi kirjakielessä tätä lyhyttä infinitiiviä ei ole syytä käyttää. Laulunsanoitukset ovat tietenkin asia erikseen – niiden säännöt eivät noudata kirjakielen sääntöjä.  

Lähteiden tutkimuksen mukaan ”maalaa”-tyyppinen infinitiivi on 2010-luvulla ollut Helsingin puhekielessä jo kaikista yleisin infinitiivityyppi. Kun nuoret puhujat vanhenevat, heidän on myös todettu säilyttävän tämän muodon käytön puheessaan. On aavisteltu, oltaisiinko suomen kielessä siirtymässä kohti yhtä yleisinfinitiiviä indoeurooppalaisten kielten tapaan. Suomen kielessä kuitenkaan kaikkia verbityyppejä ei voi käyttää tässä kuvatulla tavalla. Meillä ei esimerkiksi sanota ”haluun juoksee metsässä” tai ”haluun saa ilmapallon”.

Kommentit (0)

Vastauksesi