Suomi maksoi sotien jälkeen Neuvostoliitolle sotakorvauksia valtavat määrät.

Suomi maksoi sotien jälkeen Neuvostoliitolle sotakorvauksia valtavat määrät.

Suomi maksoi sotien jälkeen Neuvostoliitolle sotakorvauksia valtavat määrät. Mihin lakiin sotakorvausten vaatiminen perustui? Miten korvausten summa määriteltiin? Mitä olisi tapahtunut jos Suomi ei olisi maksanut markkaakaan?

Vastaus

Sotakorvausten perusteena oli Moskovan välirauhansopimus, jonka toisaalta Suomi ja toisaalta Neuvostoliitto ja Iso-Britannia solmivat 19.9.1944. Määräykset sotakorvauksesta sisältyvät sopimuksen 11. pykälään ja sen liitteeseen (teksti luettavissa http://heninen.net/sopimus/1944_f.htm ).

Sotakorvaussummaksi välirauhansopimuksessa määrättiin 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, mutta sitä ei maksettu rahana vaan tavaroina. Yksityiskohtaisemmin suorituksista sovittiin 17.12.1944 solmitussa perussopimuksessa. Neuvostoliittolaiset olivat alkuaan edellyttäneet, että perustana olisi vuoden 1938 hintataso, jolloin rasitus olisi ollut huomattavasti suurempi koska vuonna 1944 hinnat olivat maailmansodan vuoksi suuresti nousseet. Lopuksi he olivat mainitussa perussopimuksessa jonkin verran valmiita joustamaan hintatulkinnastaan (metalliteollisuuden tuotteet ja laivat v. 1938 hinnat + 15 % ja kaapelit ja metsäteollisuustuotteet v. 1938 hinnat + 10 %).

Rauhansopimuksen mukaan maksuaika oli kuusi vuotta, perussopimuksessa suoritusaikataulu jaettiin kuukausieriin. Viivästymisistä oli maksettava korkoa eikä ylipääsemättömiä esteitä hyväksytty. Perussopimusta muutettiin myöhemmin Suomen eduksi: maksuaikaa pidennettiin kahdeksaan vuoteen joulukuussa 1945 ja kesäkuussa 1948 jäljellä oleva maksamaton osuus puolitettiin eli nimelliseksi korvaussummaksi tuli 226,5 miljoonaa dollaria.

Koska tavaroiden hinnat vaihtelivat maksuaikana ja toimituksiin liitettiin erilaisia lisäehtoja - käytännössä saaja määräsi sopimusehtojen tulkinnasta - , on laskettu että nimellinen 226,5 miljoonan korvaussumman sijasta Suomi tosiasiassa maksoi yli 500 miljoonaa dollaria eli yli kaksinkertaisen määrän.

Välirauhansopimus 19.9.1944 oli eduskunnan hyväksymä ja sotakorvaustuotannon ja -toimitusten järjestäminen epäilemättä edellytti monenlaisten lakien säätämistä. Huomattakoon muuten, että sotatila, joka takasi viranomaisille monenlaisia poikkeuksellisia valtuuksia, oli voimassa aina 26.9.1947 saakka eli siis yli kaksi vuotta varsinaisten sotatoimien loppumisen jälkeen. Suomen puolella sotakorvaustuotantoa valvoi syksyllä 1944 perustettu Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta (Soteva), jolla oli 13.10.1944 asetusteitse annettu lähes rajattomat valtuudet määrätä, mitä tuotteita kunkin tuotantolaitoksen oli toimitettava. Käytännössä tällainen elin kykeni omimaan itselleen sellaisen vallan, jota normaalioloissa ei olisi mitenkään voitu hyväksyä.

Sotakorvausvaatimus ei koskenut yksinomaan Suomea, vaan Saksan lisäksi Romaniaa, Unkaria, Bulgariaa ja Italiaa, ja sen periaatteet oli sovittu liittoutuneiden johtomiesten kesken. Romanian, Unkarin ja Suomen järjestelmät olivat samanlaisia, sillä kaikkien summa oli 300 miljoonaa dollaria. Maiden väkiluvut ja taloudelliset voimavarat huomioon ottaen Suomen rasitus oli suurin. Yhtä romanialaista kohden korvaus nimittäin oli 15, unkarilaista 30 ja suomalaista 80 dollaria.

Raskaimmillaan eli heti sodan jälkeen sotakorvaukset sitoivat noin 15-16 % valtion menoista ja 5-6 % bruttokansantuotteesta, viimeisinä maksuvuosina vastaavat luvut olivat 5-6 % ja 2 %.

Viimeinen sotakorvaustoimitus lähti Neuvostoliittoon 19.9.1952.

On mahdotonta sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi yksipuolisella päätöksellä jättänyt korvaukset maksamatta. Aikalaiset ainakin varmasti ajattelivat, että sellaista vaihtoehtoa ei ollut olemassa. Liittoutuneiden valvontakomission johtaja Andrei Ždanov tiettävästi jossain vaiheessa uhkaili, että suoritusten turvaamiseksi Neuvostoliitto oli valmis miehittämään suomalaisia tuotantolaitoksia. Toisaalta näyttää siltä, että sotakorvaukset olivat Neuvostoliitolle taloudellisesti niin tärkeitä ettei se ollut loppujen lopuksi kovinkaan johdonmukaisesti ja pontevasti tukemassa suomalaisten kommunistien vallankaappaushankkeita, koska sellaiset olisivat vaarantaneet yhteiskuntarauhan ja sen myötä häiriytymättömät korvaussuoritukset.

Varsinaisen sotakorvauksen lisäksi Suomi joutui maksamaan korvauksia luovutetulta alueelta pois viedystä omaisuudesta ja luopumaan Saksan-saatavistaan Neuvostoliiton hyväksi. Suomessa oleva saksalaisomaisuus piti myös siirtää Neuvostoliitolle.

Suviranta, Bruno
Suomen sotakorvaus
(teoksessa: Oma maa 9. - WSOY, 1961)

Auer, Jaakko
Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle : tutkimus tavaroiden luovutusohjelmista, niiden toteuttamisesta ja hyvityshinnoista. - Tekijä, 1956.

Harki, Ilmari
Sotakorvausten aika. - Gummerus, 1971.

Pihkala, Erkki
Sopeutuminen rauhaan
(teoksessa: Suomen taloushistoria 2. - Tammi, 1982.

Kommentit (0)

Vastauksesi