Suomen kielessä on monia ilmauksia kuvaamaan muukalaista tai tuntematonta:...

Suomen kielessä on monia ilmauksia kuvaamaan muukalaista tai tuntematonta:...

Suomen kielessä on monia ilmauksia kuvaamaan muukalaista tai tuntematonta: uppo-outo, ventovieras, tuiki tuntematon. En saa mieleeni yhtään vastaavaa sanaparia, joilla voisi kuvata tuttavaa, kaveria tai ystävää.
Mitä johtopäätöksiä tästä voisi tehdä esi-isiemme sosiaalisesta elämästä? Ovatko epäluulo ja yksityisyys olleet niin määrääviä luonteenpiirteitä suomalaisten kanssakäymisessä, että tuttuja henkilöitä ei ole sen kummemmin "määritelty"? Löytyykö vaikkapa Agricolan teksteistä tai muista vanhoista kirjoituksista lainkaan esimerkkejä kummastakaan vaihtoehdosta?

Vastaus
17.03.201020:04
29868
47

Löytyyhän suomen kielestä myös tuttuihin viittaavia sanapareja, kuten ”kullanmuru”, ”kullannuppu”, ”ylin ystävä”, ”kainaloinen kananen” ja ”mummon mussukka”. Suomalaisessa kansanrunoudessa puhutaan kyllä vieraiden lisäksi myös läheisistä ihmisistä monenlaisilla hellitteleville ilmauksilla. Jossakin määrin mollivoittoisia kansanrunot tosin usein ovat. Agricolan tekstit sen sijaan ovat pääasiassa käännöksiä muista kielistä, joten niiden perusteella ei ole kovin näppärää tehdä päätelmiä suomalaisesta kansanluonteesta.

Suomalaisten luonteesta on esitetty erilaisia stereotypioita ainakin jo 1800-luvulta alkaen, mutta niiden osuvuudesta voi olla montaa mieltä. Stereotypioita on esitetty myös heimoittain. Esimerkiksi Z. Topelius ”Maamme kirjassa” pitää karjalaisia avomielisinä ja ystävällisinä, kun taas hämäläisiä kuvataan juroiksi ja hiljaisiksi. Topelius antaa ymmärtää erojen johtuvan ainakin osittain erilaisista elämäntavoista: karjalaiset ovat matkustelleet ja nähneet maailmaa, kun taas hämäläiset ovat puolustautuneet suurissa kylissään ja puolustautuneet vihollisia vastaan. En kuitenkaan usko, että nämä väitetyt erot näkyvät savolais- ja karjalaismurteissa.

Kommentit (0)

Vastauksesi