"on muistettava, että laillinen ja säädyllisenä pidetty naimaikä oli...

"on muistettava, että laillinen ja säädyllisenä pidetty naimaikä oli...

"on muistettava, että laillinen ja säädyllisenä pidetty naimaikä oli aikaisemmin huomattavasti alhaisempi kuin nykyisen avioliittolakimme 18 vuotta." Kerroitte näin aiemmin.

Kuinka paljon alhaisempi?
Minkäikäisenä Suomessa on joskus saanut mennä naimisiin?
Oliko yleistä että lapsimorsiamen puoliso oli huomattavasti vanhempi mies?
Entä muinaissuomalaisten seksitavat -ja iät? (ennen kristinuskoa)

Vastaus

Laillinen naimaikä on todella ollut aikaisemmin alhaisempi kuin nykyisen avioliittolakimme 18. Roomalaisen oikeuden mukaan varsinainen avioitumisikä, millä tarkoitettiin avioliiton fyysistä täytäntöönpanoikää, oli miehillä 14, naisilla 12. Käytännössä nämä säädökset pitkälti ohjasivat myös keskiajalla katolisen kirkon kanonista lainsäädäntöä. Suomen oloista meillä ei ole täsmällistä tietoa, mutta ainakin Ruotsissa muutamat korkeasäätyiset naiset avioituivat 1300-luvulla 12-13 -vuotiaina (esim. pyhä Birgitta, keskiajan kansainvälisesti tunnetuin ruotsalainen, 13-vuotiaana viisi vuotta vanhemman miehen kanssa). Muutamat keskiaikaiset Ruotsin maakuntalait katsoivat, että nainen oli 12-vuotiaana kypsä päättämään omista asioistaan. Miehen ikäraja näyttää olleen korkeampi, useimmissa keskiaikaisissa ruotsalaisissa lähteissä 15. Koska muutamat 1300-luvun kirkolliset määräykset kieltävät pappeja kihlaamasta ja vihkimästä alle 12-vuotiaita naisia ja alle 14-vuotiaita miehiä, voi arvella että näinkin nuoria on joskus päästetty avioon.
Suomessa Mikael Agricola määräsi v. 1549: "Miehen poli pite kieuman Vidhjettoistakymende aiastaica, Mutta Waimon poli neliättoistakymende". Tämä lienee tulkittava niin, että miehen piti olla 14 täyttänyt, naisen 13. Useimmiten tuon ajan Ruotsissa lähdettiin siitä, että täysi-ikäisyys oli avioitumisen ehtona. Miesten täysi-ikäisyyden katsottiin alkavan 15 vuoden iässä.
Ruotsin valtiopäivien pappissääty määräsi vuonna 1672 alaikärajat miehillä 18:ksi ja naisilla 15:ksi. Suomessa, Turun hiippakunnassa, käytiin kuitenkin omia teitä, piispa Johannes Gezelius nimittäin määräsi seuraavana vuonna naisten alimmaksi naimaiäksi 14. Nähtävästi hän tässä mukautui vakiintuneeseen käytäntöön.
Vuoden 1734 yleinen laki yritti vihdon yhdenmukaistaa säädökset: "Mies eli Waimo ei mahda awiokäskyyn itsens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja waimo wijsitoistakymmendä wuotta; ellei Cuningas löydä cohtullisexi, siihen lupaa andaa." (Naimiskaari, 1. luku, 6. pykälä). Käytännössä tästä miesten 21 vuoden iästä oli pakko tinkiä. Jo 1700-luvun puolivälissä erilaisin säädöksin sallittiin seuraavat poikkeukset miesten naimaikään: Lapin miehet, jotka osasivat kristinoppinsa, voitiin vihkiä jo 17-18 -vuotiaina; koko valtakunnassa ne 18-vuotiaat, joilla on joku tilanosa tai torpanpaikka viljeltävänä ja asuttavana; koko valtakunnassa vakituisessa vuosipalveluksessa tai käsityöammatissa olevat 18-vuotiaat.
Pääsääntöiset ikärajat 21 ja 15 olivat voimassa aina vuoteen 1911, jolloin keisarillisella asetuksella naisten avioitumisikä nostettiin 17:ään. Keisari saattoi antaa luvan poiketa ikärajoista, jos sen katsoi kohtuulliseksi. Yllä mainitut poikkeukset vuoden 1734 laista säilyivät edelleen voimassa.
Vuoden 1930 alussa voimaan astunut lainmuutos laski miehen ikärajan 18:aan mutta säilytti naisten 17 vuotta. Poikkeusluvan saattoi myöntää tasavallan presidentti. Yhtäläiseen 18 vuoden ikään siirryttiin vuoden 1988 alusta. Poikkeusluvan tätä nuoremmille voi nykyään myöntää Oikeusministeriö

Todellisista avioitumisi'istä ei ole kovin kattavia tietoja. Kirkonkirjoja ruvettiin pitämään 1600-luvulla, mutta niitäkin hoidettiin alkuaan leväperäisesti ja monesti ne ovat hukkuneet. Aikana, jolloin ihmiset usein kuolivat nuorina ja jolloin avioliitot sovittiin ensisijaisesti erilaisista taloudellisis-tarkoituksenmukaisista syistä, oli toki kaikki edellytykset sille, että puolisot saattoivat olla sangen eri-ikäisiä. 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun kirkollisissa ohjeissa on muuten havaittavissa ynseä suhtautuminen selvästi eri-ikäisten liittoihin. Niitä ei varsinaisesti kielletty, mutta painotettiin, että pappien eräänlainen velvollisuus oli sielunhoidollisessa keskustelussa taivutella kihlakumppaneita luopumaan hankkeestaan. Erikoisuutena voi tässä mainita niin sanotun papinvirkojen konservoimisen 1600- ja 1700 -luvuilla. Seurakuntalaiset pyrkivät kuluja välttääkseen saamaan uudeksi papikseen (kirkkoherraksi, kappalaiseksi) sellaisen naimattoman miehen, joka oli valmis naimaan kuolleen edeltäjänsä lesken tai tyttären. Tämä järjestelmä oli epäilemättä luomassa iän suhteen epäsuhtaisia aviopareja säätyläispiireissäkin.

Muinaissuomalaisten parissa noudatettavista seksuaalinormeista meillä ei ole paljoakaan tietoa. Avioliitot ovat perustuneet sukujen keskinäisiin sopimuksiin. Puolisot eivät välttämättä ole ennen kihlajaissopimusta edes nähneet toisiaan. Emme myöskään tiedä, onko moniavioisuus ollut hyväksytty. Taloudellisista syistä se joka tapauksessa on ollut harvinaista. Luultavasti sukukypsyys on ollut riittävä ikä avioliitosta sopimiselle ja avioliiton toteuttamiselle.

Knuutila, Jyrki
Avioliitto oikeudellisena ja kirkollisena instituutiona Suomessa vuoteen 1629. - Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1990.

Hemmer, Ragnar
Suomen oikeushistorian oppikirja 2 : perheoikeuden, perintöoikeuden ja testamenttioikeuden historia. - 2. p. - 1962.

Lukkarinen, J.
Suomalaisten naimatapoja : aineksia suomalaisten kansojen avioliiton historiaan 1. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1933.

Kommentit (0)

Vastauksesi