Miten keskiajan maailmankuva on syntynyt?

Miten keskiajan maailmankuva on syntynyt?

Vastaus

Pahoittelen vastauksen viipymistä. Kysymyksesi vain on totisesti laaja…

Oletan kuitenkin, että haluat tietää nimenomaan eurooppalaisen keskiajan ihmisen tavoista ajatella, tuntea ja tehdä. Tosin ei eurooppalainen maailmankatsomus ollut kaikelle kansalle yksi ja yhtenäinen, eikä elämän hahmottaminen pysynyt samana vuosisadasta toiseen. Keskiajan ihmisen ajatusmaailma alkoi murtua jo 1300-luvun kuluessa ja todella repeillä seuraavan vuosisadan vaihtuessa. Silloin alkoi ajanjakso, jota on runollisesti nimitetty keskiajan syksyksi.

Varhaiskeskiajan maailma syntyi yhtäältä erilaisten kulttuuristen elementtien kilpailusta, toisaalta taas vanhan, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sulautumisesta uuteen ajatusmaailmaan. 500-luvulta alkaen henkinen elämä kietoutui kristinuskon ympärille.

Kansainvaellusten myllerryksessä niin henkinen kuin aineellinen kulttuuri romahtivat. Samalla pakanalliset uskomukset voimistuivat. Katolinen kirkko kyllä pyrki tuhoamaan paikallisia perinteitä. Monet kansanuskomukset muokattiin kielteisiksi: esimerkiksi vainajien henget tehtiin pelottaviksi ja luonto selitettiin vieraaksi, vaikka se Jumalan luomistyöksi tunnustettiinkin. Toisaalta kirkko sai myös vaikutteita kansan ajatusmaailmasta. Kirkollisia riittejä muokattiin kansan tarpeita varten ja monet pakanalliset kulttipaikat pyhitettiinkin kirkolliseen käyttöön. Opeissaan kirkko silti erotti selvästi toisistaan hyvän ja pahan, valkoisen ja mustan magian.

Vastakkain olivat vanhakantainen luonnonusko ja siihen kuuluva animistinen tapa ajatella sekä kreikkalaiseen tieteeseen perustuva tapa hahmottaa maailmaa.

Keskiajan keväällä kirkonmiehet muodostivat sivistyneen eliitin, jonka mielessä vaikuttivat voimakkaasti antiikin ihanteet niin tieteissä kuin taiteissa. He sovelsivat kreikkalaista ja roomalaista perintöä kristillisen ideologian hyväksi.

Keskiajan ihmisen elämää määrittikin ennen kaikkea kristinusko – ja erityisesti katolinen kirkko. Maailmankatsomuksen perustana oli juuri kirkon luoma ihanne universaaliudesta, kaiken olemassa olevan ja vielä tuonpuoleisenkin kokoamisesta suureksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirkon opeissa kaikki maat ja kansat, valtio ja kirkko olivat osasia samassa, koko maailman kattavassa valtakunnassa.

Vaikka kirkko kyllä pyrki yhtenäisyyteen, jo itse universaalisuuden ihanne muuttui keskiajan kuluessa. Muinoin, tunnetun kristikunnan ensimmäisinä vuosisatoina, universaalisuus nojasi maalliseen valtaan, keisariin. Mutta sydänkeskiajalle tultaessa vallan painopiste kallistui kirkon puolelle. Kirkko organisaationa, sen käsitys kristillisestä elämästä ja hurskaudesta sitoi yhteen uskonnon sekä eurooppalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin. Paavi oli kirkon pää, Kristuksen sijainen ja siksi maailman valtias.

Yksi universaalin ihanteen suurista ilmauksista oli skolastiikka, filosofinen ajatusrakennelma, joka pyrki yhdistämään filosofian ja kristilliset opetukset. Skolastiikan katsottiin jopa pitävät sisällään kaikki totuudet, joihin luonnollinen ymmärrys kykenee omin voimin pääsemään. Jo Pyhä Augustinus aikoinaan välitti antiikin suurten filosofien ajatuksia osaksi kristittyjen maailmankatsomusta. Aristoteleelta skolastiikka omaksui viehtymyksen logiikkaan, Platonilta taas haettiin oppia ideoista. Erityisesti 1200-luvulla vaikuttanut Tuomas Akvinolainen sovitti toisiinsa Aristoteleen ajatuksia ja kristinuskon teologiaa.

Skolastiikan vaikuttavinta ja pysyvintä perintöä olivat yliopistot. Keskiajalla edistettiin tieteiden ja hengen sivistyksen harjoittamista. Tieteestä itse asiassa kasvoi kolmas mahti valtion ja kirkon rinnalle.

1100- ja 1200-luvuilla eläneet ihmiset eivät silti etsineet tai luoneet uutta. Oman näkemyksensä mukaan korkein ja ainoa totuus oli jo heille ilmoitettu ja tätä totuutta saatettiin vain vahvistaa logiikan keinoin. Täydellisyyttä olisi se, että kaikki pääsisivät totuudesta osallisiksi. Siksi noiden vuosisatojen aikaa leimasi ”keskikesän” rauha ja tyyneys. Kaikki tiesivät oman paikkansa maailmanjärjestyksessä.

Sosiaalinen järjestys ja yhteiskunnalliset ryhmät – aatelisto, papisto ja talonpojat – perusteltiin kristinuskolla. Keskiajan ihminen oli hyvin sidoksissa ryhmäänsä: yksilön oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät syntymässä saadun sosiaalisen aseman perusteella. Harva putosi tai nousi yhteiskunnan portaissa.

Kirkko otti tehtäväkseen ihmisen pelastamisen – ja pelastua saattoi vain katolisen instituution huomassa. Kunnon kristityn raamit muodostuivat seitsemästä kuolemansynnistä. Suurin hyve oli hurskaus: köyhyys, nöyryys ja siveys. Kristitylle oli olemassa Jumalan valtakunta ja Perkeleen valtakunta, taivas ja helvetti. Keskiajan eurooppalainen pelkäsikin yli kaiken helvettiä.

Uskonto oli todellakin käsin kosketeltavasti läsnä ihmisen arjessa. Onnistuminen kaupankäynnissä tai perhe-elämässä, haaksirikolta tai rutolta välttyminen olivat kaikki kiinni Jumalan armosta.

Keskiajalla elämän reunaehdot olivat ankarat. Ihmisiä kurittivat sodat, nälkä ja taudit. Siksi heidän tapaansa hahmottaa maailmaa värittikin jatkuva huoli jokapäiväisestä leivästä.

Lopulta arjen vaikeudet ja koko yhteisön läpi tunkevat pelot olivat osaltaan suistamassa Eurooppaa henkiseen kriisiin. 1300- ja 1400-lukujen vaihteen ihminen tunsi elävänsä hajaannuksen ja eriytymisen ajassa, uhkaavien onnettomuuksien ja väkivaltaisten loppujen maailmassa. Kristillistä uskoa horjutti kaksi käsittämätöntä vaaraa: ottomaanit ja rutto. Maaperän köyhtyessä ja viljelyn keinojen loppuessa maatalous kurjistui.

Katolisen kirkon ehdoton valta ja auktoriteetti murenivat. Se ei enää pystynyt tarjoamaan kristitylle hengellistä tai maallista turvaa.

Myöhäiskeskiajalla ilmapiiri alkoi myös aueta yhä enemmän yksityiselle yrittämiselle, kilpailulle ja jopa laskelmoinnille. Markkinatalouden laajeneminen merkitsi porvariston, neljännen ja ennen tunnustamattoman yhteiskuntaryhmän nousua. Vielä sydänkeskiajalla porvariston oli hankala tavoitella voittoa, koska kirkon edustama ajattelu oli jyrkästi sitä vastaan. Kirkko pikemminkin varoitti ahneudesta ja korosti anteliaisuutta.

Tosin talouselämä ja sen mukana henkinen vireys kukoistivat enimmäkseen vain Pohjois-Italiassa ja Alankomaissa. Muualla Euroopassa arki saattoi vielä kieriä vanhan maailmankuvan muuttumattomia kierroksia. Silti keskiajan syksyllä ihminen avartui: hän suhtautui maailmaan uteliaasti, halusi jo tietää elämästä enemmän kotikontuja kauempaakin.

Perusteellisempaa tietoa saat näistä lähteistä:
Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 8: Ristiretket. WSOY, 1981.
Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 10: Renessanssi. WSOY, 1981.
Ihmeiden peili: keskiajan ihmisen maailmankuva. Atena, 1998.
Keskiajan kulttuurihistorian lukukirja. Turun yliopisto, 1996.
Keskiajan rajoilla. Ate[e]na, 2002.
Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006.

Kommentit (0)

Vastauksesi