Mitä kaikkea pitää sisällään käsite musiikin sovittaminen?

Mitä kaikkea pitää sisällään käsite musiikin sovittaminen?

Vastaus

Yksinkertaistaen voidaan todeta, että kaikki mitä tapahtuu säveltämisen jälkeen on sovittamista. Jotta säveltäjän ylös kirjoittamat nuotit saadaan kuulijan korville, on tapahtunut jo sovitus. Sovittaminen alkaa jo siitä, että päätetään mikä soitin soittaa minkäkin sävelkuvion. Ja esimerkiksi kun pohditaan säestääkö laulajaa piano, kitara, vai koko orkesteri, niin tällaisen kysymyksen äärellä ollaan jo sovitustyön keskiössä.
Kun vuorostaan lopetetaan tällainen yksinkertaistaminen, päädytään sovittamisen rajojen ja terminologian kiemuroihin, koska sovitusmuotoja on syntynyt monia vuosisatojen kuluessa ja erilaisilla sovituksen muodoilla on ollut keskeinen sija musiikin historiassa. Käsitteenä ’sovitus’ on saanut merkityssisällön sen mukaan, onko sitä käsitelty käytännöllis-musiikilliselta, musiikkitieteelliseltä vai tekijänoikeudelliselta kannalta. Historiallisesti puhuttaessa jakautuu sovittamisen kehitys kahteen koulukuntaan: klassiseen musiikkiin ja jazziin.

Sovituksen pääasialliseksi tuntomerkiksi on esitetty, että kysymyksessä tulee olla jonkin jo aiemmin olemassa olleen musiikillisen aineksen tietoinen ja jollakin tavoin kiteytetty muokkaus. Sovituksiksi ei lueta kuulonvaraisesti periytyneen sävellyksen, kuten kansanmusiikin, eri versioita, eikä myöskään improvisaatiota, joka vaihtelee esityksestä toiseen. Sovituksina ei pidetä tekstin liittämistä soitinsävellykseen, eikä vokaalitekstin parodiointia elleivät tällaiset toimenpiteet aiheuta musiikillisia muutoksia.

Yleisesti ottaen säveltäjän tekemää sovitusta ei pidetä vielä varsinaisena sovittamisena termin määritelmän mukaan, vaan vasta ulkopuolisen sovittajan tekemiä muutoksia alkuperäissävellykseen. Mutta säveltäjistä tulee sovittajia, jos he vaikkapa omasta pianokonsertistaan työstävät viulukonsertin. Useat klassiset säveltäjät ovat laatineet varsin perusteellisesti muokattuja sovituksia omista teoksistaan. Mm. Johan Sebastian Bach sovitti niin paljon omaa aineistoaan sekä soitin- että vokaaliteoksissaan jommasta kummasta suunnasta toiseen, että tästä aiheutuvat ongelmat ovat synnyttäneet kokonaisen erityistutkimuksen haaran.

Tavallisin sovituksen laji on teoksen esityskokoonpanon muuttaminen niin, että pysytään mahdollisimman uskollisena alkuperäissävellykselle. Tavallisin sovitus pitää sisällään ainakin yhden seuraavista kolmesta keinosta: instrumentin vaihdon, soinnillisen supistuksen tai soinnillisen rikastamisen. Instrumentin vaihdolla tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että sovitetaan pianoteos kitaralla esitettäväksi. Soinnillisella supistuksella esim. massiivinen orkesteri- tai oopperateos pelkistetään esitettäväksi yhdellä pianolla. Soinnillinen rikastaminen on taas edellisen vastakohta, esimerkiksi pelkistetty pianoteos sovitetaan ison orkesterin soitettavaksi. Rikastamista tavataan kutsua myös orkesteroimiseksi, koska soitintaja joutuu usein lisäämään sovitukseen uutta materiaalia.

Jazzissa termillä 'sovitus' on oma, erityinen merkitys: periaatteessa jokainen jazzesitys sisältää sovittamista, koska jazzsävellykset ovat harvoin läpisävellettyjä ja niiden soittaminen edellyttää tulkintaa. Perinteisimmässä jazzsovituksessa on teemallinen melodia alku- ja loppusoittona ja niiden välissä muusikot tiluttelevat sooloja vuorotellen. Kaikkien aikojen merkittävämpänä jazzsovittajana on pidettävä Duke Ellingtonia, jonka teoksissa 1920-luvulta alkaen yhdistyvät säveltäminen ja sovittaminen harvinaislaatuiseksi kokonaisuudeksi.

Myös se tapa, jolla blues-, rock- ja yleensä kevyen musiikin yhtyeet työskentelevät tuottaa sovituksia, jotka tällöin ovat tietyn kokoonpanon omia. Bändien versioinnit toisten bändien biiseistä omanlaisiksi tulkinnoiksi ovatkin mitä parhain esimerkki sovittamisen taiteesta. Monet bändit ja artistit ponnistavatkin pinnalle särmikkäillä koveroinneilla. 

Kuuntele: 
Kommentit (0)

Vastauksesi