Miksi yhä näyttäisi olevan vastakkainasettelu Venäjä vs. "länsimaat"?

Miksi yhä näyttäisi olevan vastakkainasettelu Venäjä vs. "länsimaat"?

Miksi yhä näyttäisi olevan vastakkainasettelu Venäjä vs. "länsimaat"? Mikä oikein on se Venäjän ja näiden ns. länsimaiden välinen eturistiriita, joka on suurempi, kuin länsimaiden keskinäiset eturistiriidat?

Vastaus

Samaan kysymykseen on pyritty vastaamaan vuosien saatossa usealla eri taholla ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia. Länsimaiden ja Venäjän vastakkainasettelun lyhyt oppimääräkin vaatii näiden keskinäisen vuorovaikutuksen historiaan perehtymistä.

Vaikka erottelu eurooppalaisessa historiankirjoituksessa "itään" ja "länteen" on ollut lähes ajatonta, voidaan nykyisen Venäjän ja länsimaiden kulttuurien yhteentörmäys hahmottaa voimakkaana jo kristinuskon leviämisen aikoihin varhaiskeskiajalla. Vuoden 1054 Suuren skisman myötä kristikunta jakaantui itäiseen ja läntiseen kirkkoon. Kulttuurinen jako pohjautuu tosin jo roomalaiskauden ajalle, mutta vasta keskiajalla Venäjän alue oli vedetty mukaan kulttuuriseen jakoon. Ortodoksisen kirkon kautta varhaiset venäläiset ruhtinaat olivat myös poliittisesti ja taloudellisesti vahvemmin sidoksissa Bysantin keisarikuntaan, jonka vastakkainasettelu Rooman paavin kanssa leimasi koko keskiajan poliittista historiaa ja kulttuurihistoriaa. Länsimaissa valtiollinen kehitys meni suuntaan, jossa maalliset ruhtinaat olivat paavin hengellisen vallan alaisuudessa. Vastaavasti idässä Bysantin keisari oli sekä hengellinen että maallinen vallankäyttäjä, mikä heijastui vahvasti myös venäläiseen hallintokulttuuriin.

Mongolien hyökätessä Venäjälle 1230-luvulla, venäläiset alistuivat valloittajien alaisuuteen lähes 150 vuodeksi. Mongolien ylläpitämä hallinto perustui sukulaisten suosimiseen, vasallien ryöstelyyn ja pakkoverotukseen sekä hajoita-ja-hallitse -tyyppiseen hallintoon. Lisäksi hallinnolle oli tyypillistä siviili- ja sotilashallinnon yhtenäisyys. Moskovan suuriruhtinaskunta onnistui itsenäistymään mongolien alaisuudesta vuoden 1480 tietämillä. Moskovan vahva asema oli perustunut aluksi mongolivaltiaiden myötäilyyn ja myöhemmin näiden sisäiseen heikkouteen. Länsimaat suurelta osin säästyivät mongolien hyökkäyksiltä ja väestön lisääntyminen sekä kaupankäynnin tihentyminen johtivat vahvempiin itsenäisiin ruhtinaskuntiin ja kaupunkeihin, erityisesti Välimeren, Pohjanmeren ja Itämeren rannikoilla. Aatelisten ja porvareiden (ja Pohjoismaissa myös talonpoikien) vahva asema pakotti suurempienkin valtakuntien hallitsijoiden ottamaan huomioon näiden toivomukset, vaikka vallan keskittyminen oli yleiseurooppalainen suunta 1400-luvun jälkipuoliskolta alkaen.

Moskovan suuriruhtinaskunta ja myöhemmin Venäjä sovelsivat hajanaisiin naapurivaltioihin samaa hajoita-ja-hallitse -menetelmää, jonka kohteena he itse olivat olleet. Menettely ei kuitenkaan ollut niin menestyksekäs länsirajalla, jossa 1500- ja 1600-luvulla Venäjän eteneminen pysähtyi Ruotsin ja Puolan vastustukseen. Lukuisten sotien myötä molemmat länsinaapurit pyrkivät pitämään Venäjän heikkona ja pyrkivät vahvistamaan omia asemiaan Venäjän kustannuksella. Vasta 1600-luvun lopulta alkaen Venäjä kykeni vahvistumaan sisäisesti ja toimimaan riippumattomammin länsinaapureistaan. Vuosien 1700 ja 1721 välillä käyty Suuri Pohjan sota heikensi Ruotsin asemaa Itämeren valtiaana ja nosti Venäjän alueen valtapoliittiseksi aloitteentekijäksi. Venäjä sekaantui 1700-luvun ajan lähes alituisesti sekä Ruotsin että Puolan sisäisiin asioihin ja pyrki tekemään samaa myös Turkissa. Venäjän vahvistuminen naapurimaiden kustannuksella jätti pysyviä kiistoja maiden välille.

1800-luvulla Euroopassa alkoivat levitä uudet aatteet, kuten liberalismi ja nationalismi. Monet Länsi-Euroopan maat omaksuivat vuosisadan aikana monia vaadittuja uudistuksia, jotka liittyivät kansalaisuuteen, hallintoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Toisaalta Venäjän keisarikunta omaksui vuoden 1825 Dekabristikapinan jälkeen roolin "Euroopan santarmina" ja pyrki estämään ja tarvittaessa tukahduttamaan kaikki uudistusmieliset kansannousut ja näiden ajatusten leviämisen Venäjällä. Venäjä asema idän suurvaltana asetti sen vastatuksin muiden suurvaltojen, kuten Iso-Britannian ja Ranskan kanssa, jotka halusivat estää Venäjän vaikutusvallan laajentumisen erityisesti heikentyneessä Turkissa. Vuosien 1853 ja 1856 välillä käyty Krimin sota ja sen jälkeen seuranneet valtapoliittiset ristiriidat esimerkiksi Afganistanissa eristivät Venäjää entisestään "länsimaista" 1800-luvulla.

Venäjän sisällissodan myötä syntynyt Neuvostoliitto ei liioin vähentänyt itä-länsi-vastakkainasettelua ja viimeistään Kylmän sodan kaksinapainen maailmankuva teki "länsimaat" vastaan Venäjä asetelmasta osan modernia ja post-modernia aikakautta. Samalla syntyi vahva näkemys länsimaista vapaina ja demokraattisina valtioina vastapainona ideän militaristisille kommunistidiktatuureille, joita Neuvostoliitto Euroopassa johti. Näiltä ajoilta myös Yhdysvallat on luettu osaksi länsimaiden ja Venäjän vastakkainasettelua. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen erityisesti Venäjän länsinaapurit (Venäjällä käytetään nimitystä "lähiulkomaat"), kuten Baltian maat ja Ukraina ovat pyrkineet vahvemmin identifioitumaan länteen mm. EU- ja Nato-jäsenyyksien kautta. Nykyisessä vastakkainasettelussa näkyvät vanhat kulttuuriset ristiriidat, jossa Venäjä näkee roolinsa itseoikeutettuna suurvaltana, jonka etupiiriin kuuluvat sen historian saatossa valtaamat tai sen vaikutuspiirissä olleet maat. Toisaalta aikaisempi tarve sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin on edesauttanut Venäjän valtaapitäviä ylläpitämään kuvaa länsimaista aggressiivisina ja maan sisäisiin asioihin sotkeutuvina haastajina. Venäjällä elää käsitys vahvasta ja suvereenista demokratiasta, joka länsimaiseen oikeuskäsitykseen ja hallintotapaan vaikuttaa usein autoritaariselta ja epädemokraattiselta.

Länsimaiden yhdentymistä on 1900-luvun puolivälin jälkeen on vahvistanut Kylmän sodan kokemukset sekä tietysti kahden maailmansodan luoma pelko uudesta suursodasta on luonut vahvan toiveen välttää länsimaiden keskeisiä riitoja ja keskittyä yleiseurooppalaiseen yhteistyöhön ns. "länsimaiden" välillä. Tähän yhdentymisprosessiin Venäjän on tällä hetkellä poliittisesti mahdotonta liittyä, sillä edellä mainitut näkemyserot elävät jo historian taakan kautta osana molempien välistä periaatteellista näkemyserovyyhtiä. Lisäksi mahdollinen, sotilaallinen tai muu, uhka Venäjän taholta pitää erityisesti itäiset Euroopan valtiot varpaillaan Venäjän suhteen ja sama varovaisuus elää todennäköisesti myös muissa länsimaissa jollakin tasolla.

KIRJALLISUUTTA:

Euroopan kulttuurihistoria. II-IV

Itä-Eurooppa matkalla länteen : itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin historiaa ja politiikkaa / toimittaneet Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt

Itään vai länteen? : Venäjän vaihtoehdot / Alpo Juntunen

Muutosten Venäjä : Venäjän historia 862-2009 / Arto Luukkanen

Venäjä ja Eurooppa : Venäjän idea 1800-luvulla / Vesa Oittinen (toim.) ; [suomentajat: Anita Mitroshin ... et al.]

Venäjän historia / päätoimittaja: Heikki Kirkinen

Kommentit (0)

Vastauksesi