Miksi Venäjä ei vallannut Suomea jo Ison- ja Pikkuvihan rauhanteoissa?

Miksi Venäjä ei vallannut Suomea jo Ison- ja Pikkuvihan rauhanteoissa?

Kummassakin tapauksessa nyky-Suomen alue oli miehitetty. Venäjällä, ensimmäisessä hallitsijana Pietarilla ja toisessa Elisabetilla olisi ollut mahdollisuus sanelurauhaan. Kumpikin tyytyi vain nyrhimään Kaakkois-Suomea vasta perustetun uuden pääkaupungin takamaaksi. Ensimmäinen suunnilleen nykyrajalle ja jälkimmäinen Kymijoelle. Oma oletukseni on, että Ruotsia ei haluttu heikentää liikaa, jotta se olisi vastavoimana Preussia, Tanska-Norjaa ja mahdollisesti jopa Englantia ja jo heikkoa Puolaa vastaan (Ukrainan Mazeppa liittoutui Kaarle XII kanssa, joten Puolakaan ei ollut pois laskuista). Mitä sanovat asiakirjat ja mitkä olivat todelliset syyt, joita ei aina kirjoiteta asiakirjoihin? Nykypoliitikkojen tulisi opiskella tuo tilanne.

2 vastausta

Uudenkaupungin rauhalla 30.8.1721 oli vankka yleiseurooppalainen poliittinen tausta. Asetelma ei kuitenkaan näytä olleen sellainen, että Venäjä olisi halunnut pitää Ruotsin joltisessakin voimassa. Pikemminkin se pelkäsi, että Ruotsi - sen jälkeen kun se oli solminut vuosina 1719 ja 1720 rauhan vihollistensa Hannoverin, Preussin ja Tanskan kanssa - kykenisi kokoamaan suuren liittokunnan maista, jotka eivät katsoneet hyvällä Venäjän nousua Itämeren valtiaaksi. Ruotsi viivytteli rauhanneuvotteluissa Venäjän kanssa, koska se oletti tällaisen Venäjän pelon vuoksi saavansa sotilaallista apua varsinkin Englannilta. Englantilainen laivasto-osasto purjehtikin näihin aikoihin Itämerellä, mutta tosiasiassa se vältteli taistelukosketusta Venäjän laivaston kanssa. Näin Venäjän laivasto pystyi suorittamaan useita iskuja Pohjanlahden ruotsinpuoleiselle rannikolle. Lopuksi Ruotsi jäikin yksin ja sen oli alistuttava sanelurauhaan. Sotaväsymys oli varmasti molemminpuolinen ja rauhan turvallisiin oloihin palaamista tervehdittiin kaikkialla suurella tyydytyksellä.  
Luultavasti Pietari ei sotaan lähtiessään vuonna 1700 ollut haaveillutkaan Venäjän vallan ulottamista Pohjanlahteen. Tiettävästi hän oli hyvin tyytyväinen Uudenkaupungin rauhan rajajärjestelyihin. Saihan hänen valtakuntansa niiden myötä tukevan otteen Itämerestä.

Uudenkaupungin rauhaa ja sen taustoja on suomen kielellä yksityiskohtaisimmin käsitelty teoksessa

Kangas, Tomi
Uudenkaupungin "siunattu rauha" 1721 : suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. - Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys, 1996
[http://agricola.utu.fi/julkaisut/julkaisusarja/uudenkaupungin-rauha/tomi_kangas_uudenkaupungin_siunattu_rauha.pdf ]  

Hyväksymällä 7.8.1743 Turun rauhansopimuksen rajajärjestelyineen Venäjä tosiasiallisesti pyrki varmistamaan Ruotsin heikkoudentilan. Venäjän johtavissa piireissä toki oltiin sitä mieltä, että raja olisi vedettävä Pohjanlahteen. Lopulta maa kuitenkin nimenomaan keisarinna Elisabetin päätöksestä tyytyi vähäisempiin aluevoittoihin koska sai sisällytettyä rauhanehtoihin lupauksen, että Ruotsi valitsisi kruununperillisekseen keisarinnan ehdottoman Lyypekin ruhtinaspiispan Adolph Friedrichin (Ruotsin kuninkaana 1751-1771 meikäläisellä perinteisellä nimellä Aadolf Fredrik). Toinen harkinnassa ollut varteenotettava ehdokas olisi ollut Tanskan kruununprinssi Fredrik. Tämän valinta olisi saattanut tehdä mahdolliseksi vahvan pohjoismaisen unionivaltion syntymisen. Tällainen valtio olisi ollut vaarallinen kilpailija Venäjälle Itämeren piirissä, suotuisten yleiseurooppalaisten olosuhteiden vallitessa se olisi voinut jopa yrittää vuoden 1721 rauhansopimuksen rajamääräysten korjaamista. Huomattava on, että Venäjällä oli 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaarallinen ja edelleen iskukykyinen eteläinen naapuri Turkki, joka oli vielä 1710-luvulla kyennyt tuottamaan tsaari Pietarille nöyryyttävän sotilaallisen tappion.

Uudenkaupungin ja varsinkin Turun rauhan jälkeen Venäjä onnistui saamaani Ruotsissa suuren sisäpoliittisen vaikutusvallan, vaikka Aadolf Fredrik - toki hallitsija vailla todellista valtaa - ei joka suhteessa halunnutkaan olla pelkkä Venäjän käskyläinen.   

Alanen, Aulis J.
Suomen historia vapaudenajalla. - WSOY, 1963

Cederberg, A. R.
Suomen historia vapaudenajalla 1. - WSOY, 1942

Den svenska historien 6 : frihetstiden 1819-1772. - Bonniers, 1967 

           

 

 

Kommentit (0)
22.07.201917:22
15449
6

Professori Matti Klinge on useassa yhteydessä korostanut strategisten näkökohtien ensisijaisuutta, kun kyse oli Venäjän keisarikunnan ulkopoliittisista tavoitteista valtakunnan luoteiskulmalla 1700-luvulla. Tässä näyte Klingen näkemyksistä:

Uudenkaupungin rauhassa   [1721]  Venäjälle vahvistetut alueet riittivät Pietarin sotilaalliseksi puskurivyöhykkeeksi,  ja siksi Venäjä saattoi sekä Uudessakaupungissa että sittemmin Turussa 1743 luovuttaa Ruotsille takaisin jo valtaamansa Suomen lähes kokonaan. Lännempänä oleva Suomi oli liian laaja ja tarpeeton hallussa pidettäväksi,  ja Viron puoleisen rannikon omistus riitti takaamaan sotilaallisen varmistuksen Suomenlahdella ja Itämerellä. - Tilanne muuttui kuitenkin olennaisesti vuoden 1748 jälkeen,  jolloin Viaporia alettiin rakentaa, uuden laivaston myötä ja ennen muuta Kustaa III:n aloittaman sodan ansiosta, joka oli olennaisesti merisota Suomenlahdella.

(Matti Klinge: Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795 - 1815. Otava 2009.)

 

Jo parisenkymmentä vuotta sitten, 1990-luvun lopulla, Klinge esitti teesinsä, jonka mukaan Sveaborg-Viaporin rakentamisen tarkoitus oli ensi sijassa offensiivinen. Tämän Pietarin kaupunkiin kohdistuneen sivustauhan lopulliseksi eliminoimiseksi Aleksanteri I sitten vuosien 1808 - 1809 sodassa päätti Suomen liittämisestä keisarikuntaan. Teesi ei ole saavuttanut muiden historioitsijoiden ainakaan näkyvää kannatusta. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että juuri suurvalta-asemansa suuressa Pohjan sodassa menettänyt Ruotsi aloitti 1700-luvulla kahdesti hyökkäyssodan Venäjää vastaan.

Kommentit (0)

Vastauksesi