Miksi jalkapohjat kutiavat niin herkästi? Tai yleensäkin, miksi kutittaminen...

Miksi jalkapohjat kutiavat niin herkästi? Tai yleensäkin, miksi kutittaminen...

Vastaus

Tämä on jälleen niitä kysymyksiä, jotka saattavat vaikuttaa äkkiseltään yksinkertaisilta, mutta joihin ei sitten lopulta olekaan yksiselitteistä, selkeää vastausta.

Monet historian suuret ajattelijat kuten Platon, Galileo Galilei ja Charles Darwin ovat pohtineet kutittamisen mysteeriä, ja nykyajan tiedemiehetkin ovat perehtyneet aiheeseen lukuisissa tutkimuksissa. Valitettavasti ei vieläkään voi täysin varmuudella sanoa miksi ihmiset ovat herkkiä kutiamaan, tai miksi ihmiset nauravat kun heitä kutitetaan. Monenlaisia mielenkiintoisia teorioita on kyllä kehitetty, ja jotkut niistä tuntuvat ihan uskottaviltakin. Esittelen tässä niistä muutamia.

Kutiamisen tunne liittyy ensinnäkin hermopäätteisiin. Ihmiskehon tietyt alueet ovat herkempiä kosketukselle, koska niissä on enemmän tietynlaisia hermopäätteitä. Esimerkiksi jalkapohjissa on paljon tällaisia hermopäätteitä, ja monet ihmiset ovatkin herkkiä kutiamaan jalkapohjista. Mutta hermopäätteiden määrä ei selitä ilmiötä, sillä toiset tuntuvat olevan lähes immuuneja jalkapohjien kutittelulle, mutta saattavat olla herkkiä kutiamaan jollain toisella alueella. Nämä herkästi kutisevat kehonosat saattavat vaihdella ihmisten välillä hyvinkin paljon. On myös paljon ihmisiä jotka eivät kutise lainkaan, tai eivät muuten vaan pidä kutittamisesta.

Kutittamiseen tarvitaan aina toinen ihminen. Itsensä kutittaminen ei naurata, vaikka kuinka rapsuttelisi. Kutiaminen johtuukin enemmän psyykkisistä syistä kuin fyysisestä kosketuksesta. Kutituksessa naurattaakin yleensä sen yllätyksellisyys ja ennustamattomuus. Monesti esimerkiksi lapsi saattaa alkaa nauramaan jo siinä vaiheessa kun häntä lähestytään kutittamisaikeissa. Mutta kun ihminen kutittaa itse itseään, tapahtumaan ei liity samanlaista yllätyksellisyyttä tai uhkaa kuin toisen ihmisen kutituksesta. Tietoisuus omasta kosketuksesta tavallaan turruttaa hermopäätteitä. Mutta kun toinen kutittaa, mukaan tulee jännitys, suoranainen uhka, kun herkkiä ja arkoja paikkoja kosketellaan.

Tähän liittyykin eräs evoluutioselitys kutittamiselle: erään teorian mukaan ne ihmiskehon alueet, jotka ovat herkimpiä kutisemaan, ovat yleensä myös haavoittuvaisimpia kehon alueita. Ihminen on kehittynyt lajina elämään sosiaalisissa ryhmissä, ja yksi tällaisten ryhmien tehtävä on välittää tietoa ja kokemuksia jälkipolville. Kutittamalla opetetaan tavallaan puolustautumaan hyökkäykseltä, suojelemaan näitä arkoja paikkoja. Kun joku yrittää kutittaa esimerkiksi kainalosta, ihminen vaistomaisesti vetää kätensä kylkiensä suojaksi. Kutitushyökkäykset ovat tavallaan vaarattomia, ystävällismielisiä ”taisteluharjoituksia”. Tahaton nauru viestittää muille lauman jäsenille, ettei kumpikaan osapuoli ota tätä liian vakavasti, että kyse on vain leikistä.

Jotta kutittaminen naurattaisi, kutittajan täytyy kuitenkin olla jollain tavoin läheinen tai luotettava ihminen. Tuntemattomien tyyppien yllättävät kutittamishyökkäykset eivät tosiaankaan naurata; päinvastoin tilanne saatetaan kokea hyvinkin ahdistavana ja pelottavana. Myös kovakourainen tai liian pitkään kestänyt kutittelu tuntuu pahalta. Muistan omasta lapsuudesta tapauksen, jossa eräs perhetuttu kutitteli minua niin pitkään, että itkuhan siitä lopulta pääsi. Tämä kutittelija oli niin pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta, että taisi itkeä vähän itsekin.

Kutituksen tuottama nauru onkin usein lähellä itkua. Nauru saattaakin olla pelko- ja torjuntareaktio, osa ihmisen puolustusjärjestelmää. Nauramalla (ja jos se ei auta niin itkemällä) yritetään päästä pois tilanteesta. Nauru voi olla myös merkki jännityksen purkautumisesta epämiellyttävässä tilanteessa. Ja kutittamisesta voi tehdä hyvinkin epämiellyttävän tilanteen: onpa kutittamista käytetty joskus jopa kidutusmenetelmänäkin.

Erään hypoteesin mukaan kutittamisleikeillä on tärkeä merkitys: vanhemmat luovat ja vahvistavat niissä sidettä lapseensa. Kutittaminen onkin melko takuuvarma keino naurattaa lasta, vaikka muuten huumorintaju olisi miinuksella ja sisäinen pelle vankilassa. Itselläni on kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, jota naurattaa kovasti isin ”kutitusparta”. Itse yhdistäisin nämä meidän yhteiset kutitushetket enemmänkin tähän siteenluomis-teoriaan kuin ”taisteluharjoituksiin”. Täytyypä kysyä tyttäreltä (sitten kun hän oppii puhumaan), mitä mieltä hän itse on asiasta. ;-)

Lähteet ja lisätietoa:
http://health.howstuffworks.com/human-nature/emotions/happiness/science/...
http://en.wikipedia.org/wiki/Tickling
http://www.helium.com/items/641992-why-we-laugh-when-tickled
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kutittaminen

Kommentit (0)

Vastauksesi