Mikä oli Urho Kekkosen todellinen kannatus mikäli vuonna 1974 olisi pidetty...

Mikä oli Urho Kekkosen todellinen kannatus mikäli vuonna 1974 olisi pidetty...

Mikä oli Urho Kekkosen todellinen kannatus mikäli vuonna 1974 olisi pidetty tavalliseen tapaan tasavallan presidentin valitsijamiesvaalit?

Kun Kekkonen valittiin poikkeuslailla 1974 niin miksi hänet valittiin nimenomaan neljäksi vuodeksi eikä kuudeksi, mikä on normaali virkakauden kesto? Arveliko Kekkonen tuolloin että hän siirtyisi eläkkeelle 1978? Tämä on puhdasta arvailua mutta mikäli poikkeuslailla tehty valinta olisi tehty kuudeksi vuodeksi ja virkakausi näin ollen päättynyt 1980 niin olisiko Kekkonen tuolloin ollut valmis siirtymään eläkkeelle?

Kun Kekkonen valittiin viimeisen kerran 1978 niin arveliko hän siinä vaiheessa että pystyisi jatkamaan vuoteen 1984 asti? Oliko Kekkonen sitä mieltä että 1984 hän ei enää olisi ehdolla vaan menisi vihdoin eläkkeelle?

Pitääkö paikkansa että Kekkonen oli vuoden 1968 vaalien aikaan tai kolmannen kauden alkaessa todennut että se olisi hänen viimeinen kausi? Onko siitä tarkempia tietoja oliko Kekkonen pohtinut eläkkeelle siirymistä siinä vaiheessa kun hän oli vielä terveenä ja selväpäisenä?

Vastaus

Normaalit presidentinvaalit vuonna 1974?

Olettaisin, että Kekkosen mahdollisuudet eivät olisi olleet ainakaan huonommat kuin vuonna 1968.

Silloin Kekkonen oli saanut ensimmäisessä äänestyksessä taakseen 201, Matti Virkkunen 66 ja Veikko Vennamo 33 valitsijamiestä.
Kekkosta äänestivät Keskustapuolueen (KESK), Sosialidemokraattisen puolueen (SDP), Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL), Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL), Liberaalisen kansanpuolueen (LKP) ja osittain (vähemmistö) Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) valitsijamiehet.
Virkkusta äänestivät Kokoomuspuolueen (KOK) ja osittain (enemmistö) RKP:n valitsijamiehet.
Vennamoa äänestivät Suomen maaseudun puolueen (SMP) valitsijamiehet.

Vuoden 1974 vaaleissa KESK, SDP ja SKDL eivät varmaankaan olisi ulkopoliittisista syistä - tiedettiin että Neuvostoliitto ehdottomasti halusi Kekkosen jatkavan - tosissaan ryhtyneet haastamaan häntä, vaikka esim. SDP:n Mauno Koivistolla oli muutamassa mielipidekyselyssä ollut Kekkostakin suurempaa kannatusta. Eräässä vaiheessa tosin suunniteltiin poikkeuslaille vaihtoehtona sellaistakin menettelyä, että kukin puolue asettaisi oman ehdokkaansa ja Kekkonen sitten valittaisiin 'mustana hevosena'. Edellisen vuoden alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa mainitut puolueet olivat yhdessä saaneet 127 paikkaa. TPSL oli käytännössä jo tipahtanut kuvioista.
Kokoomuksen kannanotto olisi tietysti ollut mielenkiintoinen. Puolueen kannattajakunnassa epäilemättä oli paljon syvää epäluuloa Kekkosen politiikkaa kohtaan. Toisaalta korkein johto (esim. puheenjohtajat Juha Rihtniemi 1965-1971 ja Harri Holkeri 1971-1979) eivät olleet mitään vakaumuksellisia Kekkosen kaatajia vaan mieluumminkin yhteistyöhakuisia semminkin kun yhä selvemmäksi oli käynyt, että yli, ohi tai ali suvereeniin valta-asemaan nousseen Kekkosen ei pääsyä hallituspiireihin ollut. Myös monet kokoomusta aatteellisesti läheisesti myötäilevät yrittäjäpiirit näkivät istuvassa presidentissä parhaan takeen tuottoisten idänkauppojen jatkumisesta. Vuoden 1968 vaalitaistelu toki rasitti KOK:n ja presidentin suhdetta. Kekkonen ei varsinaisesti ollut pahoillaan siitä, että puolue oli asettanut oman ehdokkaan. Asetelmahan oli mahdollistanut sen, että haastaja Veikko Vennamo voitiin tavallaan unohtaa eikä hänen kanssaan pitänyt ryhtyä odotettavissa olevaan kärkevään kilpalaulantaan. Valittu ehdokas, pankinjohtaja Matti Virkkunen, ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ollut lainkaan Kekkosen mieleen. Sitä paitsi Virkkunen oli varmasta tappiosta huolimatta käynyt tarmokkaan vaalitaistelun ja onnistunut innostamaan puolueensa kenttäväen sekä keräämään odottamattoman suuren äänisaaliin.
Kaiken kaikkiaan on nähdäkseni syytä olettaa, että KOK olisi vuoden 1974 normaaleissa presidentinvaleissa asettanut ehdokkaakseen Kekkosen, suostuihan puolueen kansanedustajien enemmistökin (34:stä 15 äänesti vastaan) antamaan 18.1.1973 kannatuksensa poikkeuslaille, joka mahdollisti Kekkosen valinnan suoraan. Kekkosen osakkeita oikeistomielisten piirissä varmaan paransivat myöskin meneillään olevat EEC-vapaakauppasopimusneuvottelut: oli käynyt selväksi, että vain hän kykenisi junailemaan läpi sopimuksen ilman että maan idänsuhteet vaarantuisivat.
Kekkosen kovin vastustaja, Veikko Vennamo, ei puolestaan vuoden 1973 alussa ollut lainkaan voimissaan. Hänen johtamansa SMP:n 18-jäseninen eduskuntaryhmä oli syksyllä 1972 hajonnut siten, että 12 edustajaa oli perustanut oman ryhmän ja puolueen (Suomen kansan yhtenäisyyden puolue, SKYP), joka äänesti poikkeuslain puolesta. Arvion Vennamon kannatuksesta vuoden 1974 toteutumattomissa presidentinvaalissa voi tehdä sillä perusteella, että syyskuussa 1975 pidetyissä eduskuntavaaleissa SMP sai vain kaksi paikkaa (SKYP yhden).

Arvoitus tietysti on, missä määrin varsinaiset äänestäjät olisivat vuonna 1974 seuranneet puolueidensa suosituksia. Kekkosen terveydentila ei tuolloin ainakaan vielä herättänyt samanlaisia epäilyjä kuin neljä vuotta myöhemmin. Varmasti kaikissa puolueissa oli sellaisia, jotka eivät missään tilantessa olisi suostuneet äänestämään Kekkosta.

Yleensä lienee lähdetty siitä, että Kekkonen ei jatka vuoden 1974 jälkeen. Itse hän suunnitteli ryhtyvänsä kirjoittamaan muistelmia, minkä vuoksi marraskuussa 1970 hankittiin tila Orimattilasta. Tänne oli tarkoitus koota kirjoitustyössä tarpeellinen arkistomateriaali ja järjestää työskentelytilat. Vuoden 1968 vaalitaistelu ja muu Kekkosen politiikan arvostelu oli myös katkeroittanut hänet, minkä hän toi usein esille.
Jatkoaikaa Kekkoselle ruvettiin kuitenkin puuhaamaan 1970-luvun alussa. Huomiota herättävimmän julkisen aloitteet asiassa teki Ahti Karjalainen tammikuussa 1972. Missä määrin jatkon suhteen toisiin ajatuksiin tullut Kekkonen itse ohjaili näitä ehdotuksia, on epäselvää. Tiedotteessaan 18.4.1972 hän lopulta ilmoitti olevansa käytettävissä "jos kansa enemmistö katsoo parhaaksi" mutta kieltäytyi ryhtymästä ehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa. Helsingin Sanomien 14.10.1972 julkaiseman mielipidetiedustelun mukaan 63 % vastanneista toivoi Kekkoselle jatkoa, 29 % oli vastaan.

Poikkeuslailla päätetyn jatkokauden pituus - neljä vuotta - määräytyi viimeistään sen vuoksi, että Kekkonen itse asetti sen ehdoksi suostumiselleen (toinen ehto oli se, että presidentin saamaa palkkiota ja edustusrahaa ei korotettaisi). Hallituksen lyhyessä esityksessä poikkeuslaiksi (Hallituksen esitys 247/valtiopäivät 1972) ei neljän vuoden jaksoa mitenkään perustella. Mahdollisuus, että presidentin virka tulee avoimeksi jo ennen 1.3.1978 otettiin huomioon: siinä tapauksessa piti suorittaa normaalit vaalit. Luultavasti Kekkosen tarkoitus oli todella jäädä vuonna 1978 eläkkeelle. Toiseksi voi olettaa, että poikkeuslakiin epäilevästi suhtautuvienkin oli helpompi taipua ratkaisuun jos kausi olisi normaalia lyhyempi.

Vuoden 1978 vaalitaistelun Kekkonen halusi kokonaan jättää takanaan olevien puolueiden vaivaksi. Kokonaan hän ei voinut näin sivullisena pysyä. Jatkosta vuoden 1984 jälkeen hän ei varmaankaan olisi rohjennut ainakaan julkisesti puhua.
Vaalipäivän iltana hän kuuluu todenneen henkilääkärilleen Erkki Kivalolle: "Ei minun olisi enää tähän pitänyt ryhtyä".

Häikiö, Martti
Presidentin valinta : miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. - WSOY, 1993.

Suomi, Juhani
Lohen sukua : Urho Kekkonen : poliitikko ja valtiomies. - Otava, 2010.

Kommentit (0)

Vastauksesi