Mikä merkitys erilaisilla hautajaisiin liittyvillä symboleilla ja rituaaleilla...

Mikä merkitys erilaisilla hautajaisiin liittyvillä symboleilla ja rituaaleilla...

Mikä merkitys erilaisilla hautajaisiin liittyvillä symboleilla ja rituaaleilla on ollut ja on ihmisille, ja poikkeavatko merkitykset eri aikakausina.

2 vastausta

Rajoitun tässä lähinnä suomalaiseen hautausperinteeseen. Monet sen osat ovat yllättävän nuoriakin, toiset ikivanhoja.
Selitykset ja merkitykset ovat varmasti aikojen kuluessa ja paikkakunnalta toiseen siirryttäessä vaihdelleet. Luultavasti esim. normaalin kirkollisen hautaustoimituksen sisältö (rukoukset, puhe, raamatuntekstit, virret) aukeavat tämän päivän hautajaisvieraalle hyvinkin eri tavalla kuin vaikkapa sata vuotta sitten.

Kenties merkittävin muutos hautauskäytännöissämme on viimeisen sadan vuoden aikana ollut tuhkahautauksen yleistyminen. Sinänsä se on ollut ikivanha tapa, mutta Euroopassa kristillisten kirkkojen kielteisen tai ainakin vieroksuvan kannan vuoksi lähes 1800-luvulle saakka unohdettu. Suomessa ensimmäinen krematorio rakennettiin v. 1926, aikana jolloin asiaa koskevat kiivaimmat keskustelut oli jo käyty ulkomailla.

Molemmat hautausmuodot edellyttävät arkun käyttöä. Ennen aikaan arkku maalattiin yleensä mustaksi, lasten valkoiseksi. Säätyläispiireissä käytettiin muitakin värejä, kunnanelätit haudattiin usein maalaamattomissa. Arkku valmistettiin kotona. Tavalliseksi ruumisarkku tuli 1700-luvulla, aikaisemmin ainakin rahvaan ihmiset haudattiin pelkissä käärilinoissa. Ruumiinsiunaukseen mentäessä vainajat kannettiin kirkon päätyovesta sisään jalat edellä ja sijoitettiin myös alttarin eteen samassa asennossa. Alttari, joka oli yleensä kirkon itäpäädyssä, edusti suuntaa, josta aurinko, Kristuksen ja ylösnousemuksen, vertauskuva nousi. Ortodoksisessa hautaustoimituksessa tätä käytäntöä noudatetaan edelleenkin. Ainakin lounaisrannikolla on ollut tapana, että arkku kannettiin kotoa jalkapuoli edellä. Perustelu ei kuitenkaan aina ollut yhteydessä edelliseen kristilliseen symboliikkaan, vaan uskomukseen että vainaja saattoi muuten palata kummittelemaan.
(Tästä aiheesta enemmän arkistostamme http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Jalat ).

Kirkonkelloja soitetaan nykyään lähinnä silloin kun vainajaa kannetaan kirkosta tai siunauskappelista haudalle. Aikaisemmin oli tapana ilmoittaa ns. sanomakelloilla jonkun seurakuntalaisen kuolemasta. Sanomakellojen (sielunkellojen) ääni tulkittiin elävien parissa eräänlaiseksi Jumalan puhutteluksi: ole sinäkin valmis koska et tiedä milloin oma hetkesi koittaa. Kelloja voitiin soittaa hautauksen yhteydessä muutenkin: hautaa avattaessa ja sitä umpeen luotaessa. Hautaus ilman kellojen soittoa oli 1800-luvulle saakka lakisääteinen rangaistus karkeimpiin rikoksiin syyllistyneille.

Tuhkan, mullan tai hiekan heittäminen arkulle tai hautaan kerran, kaksi tai kolme kertaa on kuulunut kristilliseen hautaukseen vanhoista ajoista lähtien, vaikkakaan se ei ole kaikkialla tunnettu perinne. Saatesanat ("N. N., maasta olet tullut...") ovat meillä perua keskiajan roomalaiskatolisesta liturgiasta. Evankelis-luterilaisen kirkon käsikirja tarjoaa vaihtoehtoisiakin saatesanoja, joita tosin ei juurikaan käytetä. Tapa, että myös saattoväki heittää hautaan hiekkaa, on meillä lähtöisin maamme lounaisosista mutta on sittemmin tullut yleiseksi. Mullan heittäminen on varmaankin yhteydessä haudan peittämisen kanssa, joillakin alueilla saattoväki teki tai ainakin aloitti sen.

Kristillisessä tulkinnassa kukka hautajaisten yhteydessä ilmaisee niin ihmisen katoavaisuutta kuin Jumalan armollisen sanan pysyvyyttä (Psalmi 103:15-18). Kukkakoristelu hautauksen yhteydessä on yleismaailmallinen tapa (tiettävästi juutalaiset ja muslimit ovat tässä pidättyväisimpiä). Edellä esitetty kristilliseksi esitetty symboliikka ei välttämättä ole kovin paljon vaikuttanut perinteeseen, sillä meillä se on nuori eli 1800-luvun lopulta alkaen. Kukkia on käytetty myös arkun päällä. Uutuutena (ja vaihtoehtona tälle) on pidettävä ns. arkkuvaatteen yleistymistä. Arkku peitetään sellaisella toimituksen ajaksi. Ajatuksena on , ettei arkusta muodostuisi minkäänlaista näytettä vainajan vauraudesta.

Kynttilöitä käytettiin keskiajan hautajaisseremonioissa paljon. Uskonpuhdistuksen myötä kynttilöiden kirkollinen käyttö väheni jyrkästi, itse asiassa niitä ruvettiin uudelleen polttamaan seurakunnan jumalanpalveluksissakin vasta noin sata vuotta sitten. Kynttilöitä poltetaan vainajan siunaustilaisuudessa , muistotilaisuudessa usein hänen kuvansa vieressä. Kristillisessä ajattelussa palava kynttilä on elämän, uskon ja kuolemattomuuden vertauskuva. Kynttilöiden vieminen haudoille on suhteellisen uusi tapa. Joitakin tietoja siitä on itsenäisyyden alkuajoilta, mutta yleiseksi se on käynyt vasta viimeisen puolen vuosisadan aikana.

Lehdissä ryhdyttiin julkaisemaan maksettuja kuolinilmoituksia 1800-luvun puolivälissä. Lähimpien surijoiden nimet ruvettiin lisäämään niihin myöhemmin. Risti oli aikaisemmin ainoa kuva-aihe näissä ilmoituksissa. Myöhemmin rinnalle on tullut muitakin. Suomessa risti kuitenkin lienee edelleen yleisin kuva-aihe päin vastoin kuin esim. Ruotsissa, jossa se ainakin suurkaupunkien lehdissä jo vähemmistönä. Luultavasti ainakin Ruotsissa risti valitaan tähän käyttöön juuri silloin kun halutaan tietoisesti tunnustautua kristityksi. Toki monilla muillakin yleistyneillä kuolinilmoitusten kuvilla voi olla selvästi kristillinen sisältö.

Yleensä voi todeta, että ainakin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hautajaisliturgiaa on viimeisten vuosikymmenien aikana kehitetty sisällöltään rikkaammaksi, eräänlaiseksi jumalanpalvelukseksi. Samalla on luotu mahdollisuus toimittaa hautaan siunaaminen osana ehtollisjumalanpalvelusta. Toimittamispaikkana on yleensä erillinen siunauskappeli tai kirkko, haudan reuna on käynyt harvinaiseksi. Varhemmin oli tapana, että vainajat siunattiin haudalla sunnuntaiaamuna ennen seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta. Tarkkaa tietoa ei ole, milloin tästä on luovuttu ja hautaukset ovat samalla siirtyneet arkipäiville. Tässä voisi nähdä eräänlaisen alun nykyajalle melko luonteenomaiselle tilanteelle, että hautaukset toimitetaan yksityisesti ja vain läheisten läsnäollessa.

Uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomat haudataan Suomessa edelleen usein kirkollisesti (lähinnä evankelis-luterilaisen kirkon käsikirjan mukaan). Viime vuosikymmeninä on myös luotu ohjelmia uskonnottomien hautausta varten. Näissä voidaan käyttää soveltavin osin uskonnollisista hautauksista tuttuja ainesosia. Mullan heitto saatesanoineen voidaan korvata kokonaan esim. kolmen kukan heittämisellä tai se voidaan säilyttää saatesanoineen muuttamalla niiden lopun kristillinen julistus toiseen muotoon.

Lempiäinen, Pentti
Kuvien kieli : vertauskuvat uskossa ja elämässä. - WSOY, 2002.

Lempiäinen, Pentti
Pyhät toimitukset. - 4. uud. p. - Kirjapaja, 2004.

Vuorela, Toivo
Suomalainen kansankulttuuri. - WSOY, 1975.

Talve, Ilmar
Suomen kansankulttuuri. - 3. tark. ja täyd. p. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990.

Aurejärvi-Karjalainen, Anneli
Perheen omat juhlat : siviiliseremoniat häistä hautajaisiin. - WSOY, 1999.

Kuuliala, Wiljo-Kustaa
Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. - WSOY, 1960.

Bringéus, Nils-Arvid
Livets högtidsdagar. - Carlssons, 2007.

Ortodoksinen kirkko Suomessa. - 3. p. - Valamon luostari, 1982.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkollisten toimitusten kirja
http://www.evl.fi/kkh/to/kjmk/toim-kirja/kasuaalit.html

Lahtinen, Tuomo
Polttohautaus Suomessa : aatehistoria ja kehitys. - Åbo akademi, 1989.

Lääkintöhallitus
Uskonnollinen ja vakaumuksellinen näkökulma kuolevan potilaan hoitoon. - Lääkintöhallitus, 1985.

Kommentit (0)
05.04.201312:00
14496
61

Tätä sivuaa jo katoamassakin oleva perinne, jonka alkuperäinen syy ei monastikaan ole ihmisten tiedossa: havut talojen portaiden edessä. Kyllä, niihin on kätevä pyyhkäistä lumet ja kuratkin kengistä ennen sisäänmenoa, mutta siinä ei ole kyse vain siisteydestä.

Aikoinaanhan laitettiin haudalle hakoja, siksi, että vainaja ei voisi tulla takaisin kotiin. Havuthan pistelevät ilkeästi paljaisiin jalkapohjiin, joten kotiinpaluuta avojaloin yrittelevä vainaja ei pääse takaisin, kun havuja on sekä haudalla että portaiden edessä...

Lähdettä en valitettavasti löytänyt, luulin sen olevan Vuorelan Suomalaisessa kansankulttuurissa, mutta enpä ainakaan heti löytänyt.

Kommentit (0)

Vastauksesi