Maakuntakäräjät Suomessa

Maakuntakäräjät Suomessa

Teoksessa Suomenmaa 1 (1967) on yleiskatsaus, jonka sivulla 72 todetaan: ”Lounaisilla maakunnilla, Varsinais-Suomella, Ahvenanmaalla, Uudellamaalla, Hämeellä ja Satakunnalla, oli jo varhain oma itsehallintonsa päätellen mm. siitä, että niillä oli omat sinettinsä ja maakäräjänsä jo 1300-luvun alkupuolella.” Pitääkö väite siitä, että Suomessa viidellä maakunnalla olisi keskiajalla ollut omat maakäräjät paikkansa vai onko tieto nykyään kumottu? Vieläkin vanhemmassa Pienessä tietosanakirjassa (http://runeberg.org/pieni/2/0710.html) puhutaan maakuntakäräjistä ja maakuntalaeista vain Ruotsin tapauksessa.

2 vastausta

Esihistoriallista aikaamme  ja varhaiskeskiaikaamme valottavat kirjalliset lähteet ovat vähäiset ja hajanaiset, joten tutkijoiden parissa näistä asioista vallitsee monenlaisia mielipiteitä.

Varmana voi pitää, että ennen kirkollisen organisaation ja ruotsinvallan vakiintumisen alkua (siis ennen 1100-luvun puoltaväliä) on jonkinlainen yhteinen päätöselin, käräjät, toiminut paikallisella tasolla. Yksimielisyyttä siitä, onko  sitten organisoitumista laajemmiksikin itsehallinnollisiksi (tai  oikeammin itsenäisiksi) alueellisiksi kokonaisuuksi  tuolloin jo tapahtunut, ei ole. Varhaisemmassa tutkimuksessa tällaisten muinaissuomalaisten heimomaakuntien olemassaoloa pidettiin todennäköisenä, nykyään asiasta ei olla enää yhtä varmoja..  
Lähinaapureissa, Ruotsissa ja Virossa, maakuntien kehittyminen erillisiksi hallinnollisiksi alueiksi on joka tapauksessa varhaisempi ilmiö kuin Suomessa. Voi olettaa, että täällä on otettu mallia molemmista suunnista.

Suomen maakuntaitsehallinnosta on hajanaisia tietoja 1200-luvun alusta alkaen. Luultavasti kirkollisen organisaation täydentyminen on suosinut myös maakuntien itsehallinnon syntyä. Kirkko ymmärsi itsensä yhteisöksi ja mm. verotuksen organisoimiseksi se tarvitsi sopimuskumppanikseen (kirkko)pitäjää suuremman paikallisen yhteisön eli maakunnan. Näin meillä on eniten tietoja maakuntakäräjistä 1320- ja 1330-luvuilta. Tätä aikaa voi myös pitää maakuntalaitoksen voimakkuuden loppukautena. Maakuntien asioista päättävien maakuntakäräjien ulkoisista muodoista tiedetään sen verran, että käräjiä pidettiin jollakin vakiintuneella paikalla, jossa maakunnan sinettiä säilytettiin. Sinetillä vahvistettiin maakunnan ratkaisut. Käräjät eivät kokoontuneet määräajoin, vaan ne kutsuttiin kokoon tarpeen vaatiessa. Vaikka meillä ei ole tietoja maakuntakäräjien osanottajista, on tietysti selvää, että paikalla saattoivat olla vain väestön edustajat. Maakuntakäräjien toiminta jäi melko satunnaiseksi ja käytännössä se loppui 1400-luvun alkupuolella. Maakuntakäräjien tehtävät olivat tuolloin alkaneet siirtyä toisaalta paikalliselle itsehallinnolle (pitäjille)  toisaalta kuninkaan linnaläänihallinnolle.

Tiihonen, Seppo & Tiihonen, Paula
Suomen hallintohistoria. - 2. p. - Valtion painatuskeskus, 1984.

Renvall, Pentti
Suomen kansanedustuslaitoksen vaiheet 1850-luvun puoliväliin : Ruotsin vallan aika
[teoksessa: Suomen kansanedustuslaitoksen historia 1. - Eduskunnan historiakomitea, 1962]     

 

 

 

Kommentit (0)
16.04.201615:05
15490
40

Arkeologian professori J.-P. Taavitsainen kirjoitti vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa seuraavasti:

Suomen historiallisten maakuntien syntyä keskiajalla selvittänyt historioitsija Kari Alifrosti (1984) arvioi, että 1200-luvun puolimaissa katolinen kirkko loi varhaisimman maakuntajaon, ns. sinettimaakunnat, korvatakseen maallisen esivallan heikkoudet. Maakuntakäräjät olivat jaon toiminnallinen muoto, mutta niiden merkitystä valtakunnallisten asioiden hoidossa on hänen mukaansa kuitenkin liioiteltu. Kruunun hallintolinnoihin tukeutuva aluellinen hallintojärjestelmä alkoi jo 1300-luvulla ottaa maakuntakäräjien tehtäviä itselleen. Ensimmäinen yhtenäinen hallinnollinen aluejako toteutettiin 1400-luvun alussa. Syntyivät linnaläänit, Suomen historiallisten maakuntien varsinainen pohja. Alifrosti päätyy siihen varsin uskottavaan lopputulokseen, että Suomen maakuntajako ei ole esihistoriallinen, vaan historiallisen ajan tuote. Sen syntyyn ovat keskeisimmin vaikuttaneet hallinnolliset tekijät.

Koska prof. Taavitsainen siis tuntuu yhtyvän  Kari Alifrostin pro gradu -työn päätelmiin, voitaneen päätellä, ettei historiantutkimuksen käsitystä Suomen varhais- ja sydänkeskiajan maakuntakäräjistä ole "kumottu"; tuskinpa kulunut puolitoista vuosikymmentä 2000-luvulla mitään ratkaisevaa muutosta tässä suhteessa on tuonut muassaan. Toinen asia on, että edellisen sitaatin perusteella maakuntakäräjien toiminta-aika on jäänyt melko lyhytikäiseksi ja merkitys aiemmin oletettua vaatimattomammaksi.

Kommentit (0)

Vastauksesi