Kyselin samaa jo eräässä historia-foorumissa, mutta teiltä saanee...

Kyselin samaa jo eräässä historia-foorumissa, mutta teiltä saanee...

Hei! Kyselin samaa jo eräässä historia-foorumissa, mutta teiltä saanee noeampia/parempia vastauksia. Siis: Mitkä olivat saksalaisten todelliset intressit lähettää omia sotilaitaan 1918 miehittämään Helsinkiä? Kuka maksoi ja keitä olivat saksalaiset taustavoimat? Jotain Mannerheimin kavereita, vai ...
terv risto s

Vastaus

Kysymys on kai lähinnä siitä, miksi Saksa sekaantui Suomen sotaan v. 1918.

Saksan syyt olivat epäilemättä itsekkäitä - sekä sotilaallisia, poliittisia että taloudellisia. Saksa tavoitteli Itämeren herruutta ja tarvitsi sen vuoksi pitävän jalansijan sen kaikilla rannoilla. Vaikka Venäjällä loppuvuodesta 1917 vallan kaapannut bolševikkihallitus olikin ollut halukas rauhaan Saksan kanssa, ymmärrettiin Berliinissä, että idän ja bolševismin uhka oli vain väliaikaisesti väistynyt. Suomi oli siksi tarkoituksenmukaista kytkeä mukaan puolustusjärjestelyihin muiden Venäjästä irtautumista haluavien raja-alueiden ohella. Varsinkin Ahvenanmaan herruudella, jota myös Ruotsi tavoitteli, oli keskeinen asema Itämeren hallitsemisen kannalta. Maailmansodan jatkuessa ja Venäjän ja länsivaltojen liittosuhteen ollessa vielä toimiva, oli Suomi sopiva tukikohta-alue kun pyrittiin katkaisemaan jälkimmäisten avustustoimitukset liittolaiselleen Pohjois-Venäjän kautta.

Jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta joulukuussa 1917 Saksassa oli myös ruvettu laatimaan suunnitelmia Suomen taloudellisten voimavarojen täysimittaista hyväksikäyttöä varten.

Kaikki tavoitteensa Saksa sai hyvin toteutettua kun se solmi 7.3.1918 Berliinissä valkoisen Suomen edustajien kanssa joukon sopimuksia, jotka käytännössä tekivät Suomen Saksan suojelualueeksi. Suomen näissä sopimuksissa tekemät myönnytykset, jotka suuressa määrin rajoittivat uuden valtion itsenäisyyttä, olivat ehto Saksan apuretkikunnan lähettämiselle.

Voi kysyä, kuka apua kutsui ja kuka sen ehtoihin suostui. Suomen Berliinin edustaja Edvard Hjelt oli jo 19.1.1918 pyytänyt Saksassa koulutuksessa olleen suomalaisen jääkäripataljoonan kotiuttamista ja aseapua. Koska Saksa tuossa vaiheessa vielä neuvotteli rauhansopimuksesta Neuvosto-Venäjän kanssa, se varoi näkyviä tukitoimia. Jääkärit palasivat helmikuussa Suo-meen 'yksityishenkilöinä' ja aseapu toimitettiin niin ikään yksityiskauppoina. Koska Saksan ja Venäjän rauhanneuvottelut epäonnistuivat, Saksa alkoi uudelleen sotatoimet ja samalla se saattoi peittelemättä sekaantua Suomenkin asioihin. Sisällissodan pelästyttämät Suomen Berliinin-edustajat Edvard Hjelt ja Rafael Erich esittivät 14.2. suoraan pyynnön Saksan sotilasavusta. He toimivat omin lupiinsa neuvottelematta hallituksensa (Vaasan valkoisen senaatin) kanssa ja tosiasiassa noudattivat Saksan päämajoitusmestarin Erich Ludendorffin kehotusta. Tällä perusteella voi sanoa, että Saksa tavallaan itse kutsui itsensä Suomeen. Saksan myöntävä vastaus Hjeltin ja Erichin avunpyyntöön tuli Vaasassa tietoon 2.3. ja herätti lähinnä tyrmistystä: ei tiedetty, että tällainen avunpyyntö oli yleensä esitetty. Samoin yllä mainitut maaliskuun 7. päivän sopimukset, jotka suuressa määrin rajoittivat Suomen itsenäisyyttä solmittiin Berliinin-edustajiemme toimesta, eikä niistäkään ollut pyydetty valtuuksia Vaasan senaatilta. Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud oli kylläkin silloin Saksan hallitsemalla alueella, mutta ilmeisesti hänet haluttiin silloin ja myöhemminkin selittää täysin osattomaksi tähän jo silloin arveluttavaksi arvioituun asiaan. Berliinin sopimukset eduskunta ratifioi kesällä sisällissodan jo päätyttyä vasta kiivaan väittelyn jälkeen.

Valkoisten ylipäällikkö Mannerheimin tiedetään alkuaan olleen ehdottoman kielteinen saksalaisten väliintulolle. Todennäköisesti hän arveli, että sotaonni oli maaliskuun alussa jo selvästi kääntymässä valkoisten puolelle. Venäjän armeijan kenraalina hän oli vuosia taistellut saksalaisia vastaan ja yleensäkin hän näyttää uskoneen, että Saksa tulisi lopuksi häviämään suursodan. Lopuksi hän kuitenkin taipui Vaasan senaatin hyväksyttyä avuntarjouksen. Ehtona oli, että saksalaisten oli oltava hänen ylipäällikkyytensä alaisia. Yhteistyö Mannerheimin ja saksalaisten komentajan välillä lienee ollut aika takkuista. Mannerheimin suhtautumista saksalaisiin kuvastaa myös se, että hän vetäytyi syrjään sisällissodan päätyttyä kun vahva saksalaisvaikutus jatkui maassa aina vuoden 1918 loppuun. Vastaavasti hänet taas kutsuttiin maan johtoon siinä vaiheessa kun maan oli suursodan tuloksen vuoksi ryhdyttävä luomaan suhteita länsivaltoihin.

Maan talouspiiritkään eivät liene olleet kovin saksalaismielisiä. Ainakin he olivat tyytymättömiä siihen hallitsevaan asemaan, jonka Saksa sai maaliskuun sopimusten myötä mm. Suomen ulkomaankaupan valvonnassa.

Varauksettomimmin saksalaisretkikunnan tuloon epäilemättä suhtauduttiin jääkäreiden ja heitä lähellä olevien piirissä.

Vuoden 1918 saksalaissuuntausta, joka perustui uskoon Saksan voitosta maailmansodassa, on helppo jälkikäteen kritisoida. Huomattava kuitenkin on, että vuoden 1918 kahden ensimmäisen kolmanneksen aikana maa oli jo maantieteellisten seikkojen vuoksi (saksalaiset Virossa ja Itämeren herroina) erossa länsivalloista. Berliinin edustajamme, jotka näyttävät olleen varsin myöntyväisiä Saksan vaatimusten edessä, toimivat hankalien viestiyhteyksien päässä hallituksestaan eikä heillä yleensäkään ollut mahdollisuuksia arvioida realistisesti rintamatilannetta Suomessa. Suomen johtavissa piireissä uskottiin, että vain Saksa pystyisi vallitsevissa oloissa turvaamaan maan elintarvikehuollon. Tosiasiassa Saksalla oli jo omalla alueellaankin tässä vaikeuksia eikä ratkaisevaa helpotusta tuonut sekään, että se oli maaliskuusta alkaen hallinnut viljavaa Ukrainaa. Huoltokysymykseen liittyy myös tieto, jonka presidentti Koivisto muutama vuosi sitten saattoi julkisuuteen. Hänen aikanaan haastattelemansa professori Martti Pihkala oli v. 1918 saanut tehtäväkseen taivutella Mannerheimia hyväksymään saksalaisavun. Pihkala oli vastahakoiselle kenraalille perustellut saksalaisapua sillä, että sota oli saatava loppumaan ennen toukokuuta. Muuten kylvötyöt jäisivät tekemättä ja seurauksena olisi nälänhätä.

Maaliskuisten sopimusten yhteydessä Suomi oli sitoutunut maksamaan saksalaisretkikunnan kustannukset. Käytännössä korvausasia sovittiin lopullisesti vasta vuonna 1920, jolloin Suomi ja Weimarin Saksa solmivat uuden rauhansopimuksen ja kauppasopimuksen.

Sotien välisenä aikana Suomessa monilla tahoilla vaalittiin yhteisen vuoden 1918 aseveljeyden muistoa. Koska Saksan oli tappiollisen suursodan jälkeen luovuttava Suomelta vaatimistaan etuisuuksista ja tämä puoli saattoi suorastaan unohtua, voitiin sen sotilasapua pitää täysin pyyttettömänä. Varmaan moni saksalainen mukana ollut itsekin toimi tällaisessa vilpittömässä uskossa. Saksalaisia kaatui Suomen sodassa 1918 noin 350 henkeä.

Kallenautio, Jorma
Suomi katsoi eteensä : itsenäisen Suomen ulkopolitiikka 1917-1955. - Tammi, 1985.
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1328396__SSuomi+katsoi+etee...

Lappalainen, Jussi T.
Itsenäisen Suomen synty. - 4. korj. p. - Gummerus, 1985.
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1361774__SItsen%C3%A4isen+S...

Nurmio, Yrjö
Suomen itsenäistyminen ja Saksa. - WSOY, 1957.
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1434079__SSuomen+itsen%C3%A...

Rautkallio, Hannu
Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä : Saksan sodanpäämäärät Suomessa. - WSOY, 1977.
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1472078__SKaupantekoa+Suome...

Hämäläinen, Unto
Näin Mannerheim taivuteltiin Saksan apuun
(Helsingin Sanomat 16.5.2008)

Kommentit (0)

Vastauksesi