Kristittyjen jääminen vähemmistöksi

Kristittyjen jääminen vähemmistöksi

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kristityt alueet valloitettiin 600-luvulla, mutta milloin kristinuskosta tuli alueiden vähemmistöuskonto? Millä vuosisadalla aikaisintaan tai viimeistään näin kävi Palestiinassa, Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja Egyptissä? Onko esimerkiksi mahdollista, että Palestiina olisi ollut enemmistöltään kristitty vielä ristiretkien alkaessa? Milloin kristityt jäivät vähemmistöksi nykyisen Turkin alueella?

Vastaus

Tarkkoja tilastoja menneitten aikojen tunnustuksellisesta jakautumasta ei varmaankaan ole olemassa, tuskinpa edes alueiden tuolloisen väestön kokonaismäärästä on luotettavia tilastoja. Enemmän tietoa lienee kirkollisen organisaation supistumisesta.

Islaminuskoisten valloittajien suhtautuminen kristittyihin vaihteli aikojen vaihtuessa ja alueittain. Ainakin aluksi islaminuskoisten arabien varsinainen käännytysinto suuntautui muihin kuin monoteismia (yksijumalaisuutta) tunnustaviin kristittyihin ja juutalaisiin. Toisaalta silloinkin kun kristittyjä ja heidän uskonnonharjoitustaan suvaittiin,  lainsäädäntö oli islaminuskoisia suosiva. Kääntyminen kristitystä muslimiksi oli aina houkutteleva mahdollisuus, mutta päinvastaiseen suuntaan ankarasti kielletty.

Arabivalloituksen eteneminen Pohjois-Afrikassa aiheutti 700-luvulla myös pakolaisliikettä Eurooppaan, mikä osaltaan heikensi kirkkoa. Toisaalta varsinkin berberiväestö kääntyi suurina joukkoina islamiin.

Läntisessä Pohjois-Afrikassa - tarkoittanee lähinnä nykyisten Algerian, Marokon,Tunisian ja Libyan alueita - oli 700-luvulla vielä 40 hiippakuntaa, eräs paavi Leo IX luettelo vuodelta 1053 tuntee vain viisi, Gregorius VII mainitsee vuonna 1076 enää kolme. Karthagon arkkipiispanistuin esiintyy kirjallisissa lähteissä viimeisen kerran vuonna 1192. Nämä alueet olivat varmaankin pitkälti islamisoituneet vuosituhanten vaihteeseen mennessä.
1200-luvulla arabialainen Afrikka nähtiin läntisessä kristikunnassa lähetysalueena, mm. Fransiskus Assisilainen lähetti vuonna 1220 Marokkoon veljeskuntansa jäseniä lähetystyöhön. Käytännössä he saattoivat toimia vain alueella satunnaisesti olleiden eurooppalaisten parissa.

Välimeren alueen  itäisimmillä osilla kirkon vastustuskyky oli varmaan suurempi ja islaminuskoiset valtiaat ovat joutuneet pitkään hallitsemaan toisuskoista enemmistöä. Erilaiset etnis-kielelliset, kirkkopoliittiset ja teologiset kiistat olivat aiheuttaneet sen, että paikallisten kristittyjen valtaosa oli saattanut tervehtiä arabivalloittajia suorastaan vapauttajina kreikkalaisen Itä-Rooman herruudesta. Viimeistään 1200-luvulta lähtien Egyptin koptikirkko joutui avoimen uskonnollisen syrjinnän kohteeksi ja sen kannattajakunta supistui pieneksi vähemmistöksi.

Kristillinen läsnäolo Palestiinassa ja nykyisten Libanonin ja Syyrian alueilla on varmaankin ollut näkyvämpää pidempään, onhan Libanonin nykyisestäkin väestöstä runsas kolmannes kristittyjä (1900-luvun puolivälin arvioiden mukaan vielä puolet). Tämän alueen uskontosuhteiden historiaa arvioitaessa on syytä muistaa, että ns. ristiretkien (1000-luvun lopulta 1200-luvun jälkipuoliskolle) osallistujia ei värvätty Pyhän maan toisuskoisten pakkokäännyttämiseksi vaan sikäläisten kristittyjen suojelemiseksi sen jälkeen kun turkinsukuiset uudet vallanpitäjät seldžukit olivat syrjäyttäneet arabit ja kiristäneet uskontopolitiikkaa. Ristiretkeläisten Palestiinaan perustamat - väliaikaisiksi jääneet - valtiomuodostelmat luonnollisesti vahvistivat kristittyjen asemaa. 
Syyrian ortodoksinen kirkko (Antiokian patriarkaatti)  saattoi vielä 1200- ja 1300-luvuilla kokea suuren kukoistuksen, mutta sen jälkeen se joutui vainon kohteeksi ja viimeistään nyt vähemmistöksi.
Vähässä-Aasiassa kristillinen enemmistö on varmaankin pysynyt pitkään, islamin omaksuneet osmanit syrjäyttivät täällä Itä-Rooman vallan vasta 1300-luvulla. Konstantinopolin kukistumisen aikaan vuonna 1453 he olivat jo lujasti pureutuneet Balkanin niemimaallekin. Osmanien valtakunnan hallitsemaan Vähään-Aasiaan jäi edelleen suuria kristittyjä kansanryhmiä, tunnetuimpana armenialaiset.

Kokonaisuutena näyttäisi siltä, että islaminuskoiset ovat nousseet enemmistöuskonnoksi vasta toisen vuosituhannen alkupuolella, Pohjois-Afrikan länsiosaa kenties lukuunottamatta.

Oeldemann, Johannes
Die Kirchen des christlichen Ostens : Orthodoxe, orientalische und mit Rom unierte Ostkirchen. - Topos, 2008

Kommentit (0)

Vastauksesi