Kirkon suhtautuminen itsemurhan tehneelle 1900-luvun alussa

Kirkon suhtautuminen itsemurhan tehneelle 1900-luvun alussa

miten kirkko/papisto suhtautui itsemurhan tehneelle 1900-luvun alussa. onko vainaja jätetty siunaamatta hautaan. jostakin olen lukenut että itsemurhan tehneet laskettiin samaan kastiin rikollisten ja murhaajien kanssa, jotka haudattiin kirkkomaan ulkopuolelle. Näinkö on..

Vastaus

Kristikunnassa on vanhastaan suhtauduttu kielteisesti itsemurhaan. On katsottu, että käsky 'älä tapa' koskee myös sitä. Uuden testamentin ensimmäinen itsemurhaaja oli Jeesuksen kavaltaja Juudas Iskariot, eikä hänen katsottu viimeisellä teollaan millään lailla sovittaneen tekoaan.

Uskonpuhdistuksen jälkeen vuonna 1571 annettu kirkkojärjestys oli kieltänyt hautaamasta tahallisia itsemurhaajia kirkkomaahan. Kysymyksen itsemurhan tahallisuudesta ratkaisi maallinen tuomioistuin.

Vuoden 1734 yleinen laki sääti samassa hengessä (rikoskaaren 13. luku, 1 §):"- - -jos Tuomari sitte coettele, että han tahdollans itzens on hucannut; nijn pitä sencaldainen itzens-surmaja metzään wietämän teloittajalda ja maahan caiwettaman. Jos se löytään pään-heicoudesta, raiwoudesta, eli muusta sencaldaisesta tuscasta tapahtunen; nijn mahta hän muilda ihmisildä pideldää ja haudattaa." Metsään hautaaminen oli häpeällisen hautauksen ankarin laji. Yleensä oikeusistuimia kehotettiin arvioimaan tapahtunut lievemmässä hengessä. Kirkko toimitti vain syyntakeettomien hautauksen. Tällöin toimietettiin ns. hiljainen hautaus, johon ei kuulunut minkäänlaista siunauspuhetta. Tämä johti siihen, että papit eivät juurikaan joutuneet pohtimaan itsemurhan ongelmaa teologisesti.

Vuoden 1869 kirkkolaki poisti kokonaan kunniattoman hautauksen mutta säilytti hiljaisen hautauksen (jonka "toimittaa pappi, mutta ilman minkäänlaisia menoja, puheita, saarnaa ja kellojen soittamista, ainoastansa likinäisimpäin omaisten läsnä ollessa"). Tällaisen hautauksen sai osakseen mm. "se joka tahallaan on itsensä surmannut" (88 §). Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että syyntakeettomat itsemurhaajat saattoivat saada laajemman kaavan mukaisen eli normaalin hautauksen. Käytännössä kirkkolain ja yleisen rikoslain välillä oli nyt ristiriita, koska yllä mainittu rikoskaaren 13 luvun 1 pykälä oli edelleen voimassa.

Vuoden 1889 rikoslaki, joka tuli voimaan vuonna 1894, poisti kokonaan yllä mainitun vuoden 1734 lain tunteman häpeällisen hautauksen (so. hautauksen metsään ilman siunausta) eikä muutenkaan enää pitänyt itsemurhaa tai sellaisen yrittämistä rikoksena.

Papit eivät enää voineet turvautua oikeuden päätökseen harkitessaan oikeaa hautausmuotoa eli  normaalihautausta syyntakeettomalle ja hiljaista hautausta tahalliselle itsemurhantekijälle. Käytännössä asia yritettiin ratkaista lääkärinlausunnon perusteella. Lääkärit kaiketi yleensä arvioivat mielenhäiriön teon syyksi.

Tilanne koettiin epäilemättä epäoikeudenmukaiseksi ja rikkaita suosivaksi, koska heillä oli aina edellytykset hankkia myönteinen lääkärintodistus. Vuoden 1886 kirkolliskokoukselle tehtiin ensimmäinen aloite hiljaisen hautauksen poistamisesta. Tätä perusteltiin omaisten huomioonottamisella. Sillä kertaa asia ei edennyt, uudelleen asiaa anottiin vuoden 1903 kirkolliskokouksessa ("omaisille onneton kuolemantapaus on kylliksi varoituksena ja useimmissa tapauksissa he ovat pikemminkin lohdutuksen kuin varoituksen tarpeessa"). Vuoden 1910 kirkolliskokous vihdoin päätti kumota kirkkolain 88 §:n kokonaan ja poisti kokonaan lyhyemmän siunausmuodon. 

Pirinen, Kauko
Itsemurhan ongelma kirkon opettajien ja kirkkolainsäätäjien pohtimana
[aikakauslehdessä Vartija 1967, nro 2]    

Kommentit (0)

Vastauksesi