Huolehtivatko kyykäärmeet poikasistaan? Entä muut matelijat, kuten varaanit ja...

Huolehtivatko kyykäärmeet poikasistaan? Entä muut matelijat, kuten varaanit ja...

Huolehtivatko kyykäärmeet poikasistaan? Entä muut matelijat, kuten varaanit ja skorpionit? Jos, niin miten ja kuinka kauan, ja jos eivät, niin miten poikaset pärjäävät?

Vastaus

Useimmat matelijat jättävät poikasensa oman onnensa nojaan. Pohjoisista lajeista näin tekevät kaikki, myös kyykäärme. Elinympäristö nimittäin vaikuttaa paljon matelijoiden lisääntymiseen ja mahdollisuuteen paapoa poikasia. Kyy elää täällä Suomessa niin viileissä ja ankarissa oloissa, että se synnyttää eläviä poikasia ja vain joka toinen vuosi, tai harvemminkin. Pikkuiset kyyt osaavat heti tulla toimeen yksin. Ne esimerkiksi erittävät myrkkyä.

Emo on tosin valinnut poikasille parhaan mahdollisen ympäristön kasvaa ja kehittyä. Kyyt tapaavat kokoontua yhteisiin talvipesiin, joiden ympärillä on hyvät metsästysmaastot ja mainiot paikat paistatella auringossa. Käärmeet heräävät horroksesta kevään loppupuolella, naarat liukuvat tietyille parittelualueille suoraan talvipesästä ja synnyttävät elo-syyskuussa. Synnyttävät naaraat ovat jo kesällä vallanneet parhaat paikat heti talvipesän läheltä. Näin varmistetaan, että jälkikasvu pärjää kilpailussa ravinnosta ja lämpöisistä aukioista. Aurinkoiset päivät ovat erityisen arvokkaita kyiden selviytymiselle. Jos heinäkuu on meillä lämmin, poikaset syntyvät aikaisemmin, ja ne ehtivät hankkia enemmän vararavintoa talvea varten. Ennen ensimmäistä talveaan kyyt eivät silti ehdi kasvaa paljoakaan. Ja pikkuruisina, tuskin männynneulasta suurempina, kyyt pysyvät vielä seuraavana kesänä. Aivan pienet kyyt voivat jäädä toisena elinvuonnakin lähelle talvipesää.

Matelijoiden maailmassa suurinta huolta poikasistaan kantavat krokotiilit. Eräät lajit paapovat poikasiaan jopa yli kaksi vuotta. Ennätys taitaa olla missisippinalligaattorilla, joka huolehtii lapsosistaan vielä sinä vuonna, kun ne täyttävät kolme. Jo ennen poikasten kuoriutumista krokotiilit ovat vartioineet pesää lähes sata vuorokautta. Niilinkrokotiilit jakavat munien vartioinnin niin, että naaras kököttää vahdissa rannalla ja koiras karkottaa reviirille tunkeutujat. Huolehtivaiset vanhemmat kantavat poikaset suussaan veteen, jotta rannalla vaanivat saalistajat eivät pääsisi niitä kahmimaan ahnaisiin suihinsa. Pikkuiset voivat kurkkia maailman menoa emon hampaiden raosta. Niillä on siis turvanaan melkoisen hyvät kalterit! Niilinkrokotiilit pitävät jälkikasvuaan silmällä ainakin muutaman ensimmäisen päivän ajan.

Krokotiilien perhe-elämään kuuluvat erilaiset äänet. Kaikenikäiset kidat sihisevät ja uhkailevat. Emo kutsuu poikasiaan kumealla murinalla ja pikkuliskoilla taas on kimeä hätähuuto. Poikasten heikot kiljahdukset ilmeisesti pitävät yllä naaraan hoivaviettiä. Kun piipitys myöhemmin lakkaa, emo hylkää pikkuiset – ja pistää ne tilaisuuden tullen poskeensa.

Toiset krokotiilit ovat vähemmän huolehtivaisia: ne munivat munansa ja jättävät kuoriutuneet poikaset selviytymään itse. Näillä lajeilla aikuisiksi asti pääseekin vain yksi sadasta syntyneestä pikkuliskosta. Ja vaikka alligaattoriäiti huolehtii pikkuisista sen kolmatta vuotta, se käytännössä vain puolustaa niitä vaaroilta. Emo ei koskaan ruoki lapsiaan. Minialligaattorit napsivat kaikkea vastaan tulevaa pientä riistaa terävien hampaiden täyttämään kitaansa.

Jotkut kaimaanit perustavat peräti lastentarhan: yksi naaras ottaa hoiviinsa naapurienkin pikkuiset ja vartioi niitä yhdessä omien poikasiensa kanssa. Mutta vastakuoriutuneet joutuvat itse etsimään ateriansa, sillä emo vain varjelee pahalta.

Liskoista myös eräät skinkit, jotka synnyttävät eläviä poikasia, huolehtivat jälkeläisistään. Varaanit sen sijaan ovat niitä matelijoita, jotka eivät piittaa poikasistaan – muuten kuin välipalana. Lapsoset itse asiassa elävät ensimmäiset kahdeksan kuukautta puissa, jotta täysikasvuiset varaanit eivät pääsisi syömään niitä.

Nuorilla matelijoilla on samanlaiset keinot puolustautua kuin aikuisilla. Ne menevät piiloon tai pakenevat, ja jos pakeneminen ei onnistu, ne purevat. Ennen puremista kannattaa kuitenkin yrittää hämätä: tekeytyä suuremmaksi kuin onkaan, sihistä, suhista tai huojua. Monet liskot pystyvät pudottamaan häntänsä, joka jää sätkimään saalistajan silmien alle samalla, kun itse lisko jo vilistää muualla. Erikoinen tapa selviytyä on kuolleeksi heittäytyminen. Esimerkiksi siankärsäkäärme kääntyy ahdistettuna selälleen ja veltostuu aivan täysin. Hauskaa kyllä, jos käärmeen kääntää takaisin oikein päin, se ”kuolee” vikkelästi uudelleen.

Skorpionit eivät kuulu matelijoihin vaan hämähäkkieläimiin. Näiden saksiveikkojen poikaset kuoriutuvat kuukausien hautomisen jälkeen emon ruumiissa. Skorpionit siis synnyttävät eläviä pikkuisia. Emo huolehtii jälkeläisistään, sillä pikkuskorpionit kiipeävät sen selkään ja kulkevat kätevästi mukana, lajista riippuen muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Tänä aikana ne eivät syö mitään. Ensimmäisen nahanluontinsa jälkeen pikkupedot ovat valmiita aloittamaan itsenäisen elämän.

Lähteet:
Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat. [Sarja: Maailman luonto] (Weilin+Göös, 2000)
Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat. [Sarja: Suomen luonto] (Weilin+Göös, 1998)
Selkärangattomat. [Sarja: Maailman luonto] (Weilin+Göös, 2000)
http://tieku.fi/kysy-meilta/krokotiiliemon-suhde-jalkelaisiin
http://tieku.fi/luonto/elaimet-ja-kasvit/poikasen-ehdoilla
http://tieku.fi/kysy-meilta/myrkyttaako-varaani-saaliinsa
http://www.sammakkolampi.fi/lajit/kyy.html

Kommentit (0)

Vastauksesi