Hei taas!

Hei taas!

Hei taas! Olen kirjoittamassa sukuhistoriaa ja havainnut, että palvelunne on aivan korvaamatonta tästä työssä Taas törmäsin yhteen ongelmaan. Haluaisin kertoa pähkinänkuoressa, millaista oli sairaanhoito Suomessa 1700-1800 luvulla. Mitkä olivat yleisimmät kuolinsyyt, millä tavoin tavallisimpia vaivoja hoidettiin, lääkäreitä ja sairaaloita kun ei liene ollut rahvaalle tarjolla. Kiitos etukäteen!

Vastaus

Perusteos lienee

Pesonen, Niilo
Terveyden puolesta - sairautta vastaa : Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. - WSOY, 1980. - 719 s.

Toinen hyödyllinen teos on

Vuorinen, Heikki S.
Tautinen Suomi 1857-1865. - Tampere University Press, 2006. - 220 s.

Molemmissa on hyvät kirjallisuusluettelot. Vuorisen kirjassa ei ahtaasti rajoituta otsikossa mainittuihin vuosiin vaan eri tautien täkäläistä esiintymistä tarkastellaan laajemmallakin aikavälillä.

Varsinainen lääkärinkoulutus oli pantu Ruotsissa alulle vasta 1600-luvun puolivälissä. Aikaisemmin sairaita olivat hoitaneet rahvaan parissa parturit ja monenlaiset puoskarit, jotka sovelsivat perinteellisen kansanlääkinnän ja -uskomusten menetelmiä. Vuonna 1663 Tukholmassa perustettiin erillinen lääkintäkollegio, jonka oikeudet ja velvollisuudet lisääntyivät niin, että v. 1797 annetun ohjesäännön mukaan se "hallitsi ja valvoi valtakunnan koko lääkintälaitosta". Kun valtiollinen yhteys Ruotsiin katkesi perustettiin Turkuun Suomen suuriruhtinaskuntaa varten vastaava Collegium medicum v. 1811. Myöhemmin, v. 1830, perustettiin rinnalle Suomen lääkintätoimen ylihallitus, joka hoiti taloudellis-hallinnollisia tehtäviä. Jo 1600-luvulla perustetun Tukholman lääkintäkollegion tehtäväksi oli asetettu järjestää yliopistollista koulutusta saaneita lääkäreitä. Näitä piirilääkäreitä varten annettiin erillinen ohjesääntökin v. 1744. Tehtävänä oli nimenomaan käytännön sairaanhoito. Vuoden 1734 yleinen laki jo määräsi, että kuolinsyyt oli aina selvitettävä ja tarpeen vaatiessa oli suoritettava ruumiinavaus. Tämä tapahtui piirilääkärin valvonnassa. Suomi sai ensimmäisen piirilääkärin v. 1749. Hänen asuinpaikkansa oli Vaasa ja vastuualueensa koko Pohjanmaa. Samoihin aikoihin ruvettiin kiinnittämään huomiota pienten lasten korkeisiin kuolleisuuslukuihin. Kovin ripeästi ei piirilääkärinvirkojen perustaminen tapahtunut. Vuonna 1809 Suomessa oli 13 piiriä, vuonna 1832, jolloin asiasta annettiin uusi johtosääntö, 24. Vuoteen 1883 mennessä saavutettiin huippu, 53 piirilääkäriä. Mainittu vuoden 1832 johtosääntö oli suuntaamassa piirilääkärien työtä käytännön potilastyöstä ennaltaehkäisevän terveystyön suuntaan. Käytännössä tämä siirtymä saattoi toteutua vasta noin puoli vuosisataa myöhemmin kun ryhdyttiin perustamaan kunnanlääkärin virkoja, ensimmäisenä Viitasaari v. 1882. Suuremmissa kaupungeissa oli tietysti jo aikaisemminkin saatavilla todellisia lääkäripalveluita.
Varsinaiset sairaalat, joissa potilaiden hoidosta vastasivat koulutetut lääkärit, saivat alkunsa 1700-luvun puolivälissä. Turkuun perustettiin lääninsairaala v. 1759. Se ei saanut ottaa lainkaan potilaita, joilla ei ollut parantumismahdollisuuksia. Aikaisemmat hospitaalit, joita oli ollut jo keskiajalla, olivat olleet enemmänkin hyväntekeväisyyden varassa toimivia parantumattomasti sairaiden säilytyspaikkoja. Pieniä lääninsairaaloita perustettiin 1700-luvulla vielä Vaasaan, Helsinkiin, Ouluun, Kuopioon ja Heinolaan. Turkuun perustettiin v. 1826 30-paikkainen opetussairaala, joka siirrettiin kaupungin palon jälkeen yliopiston myötä Helsinkiin. Helsingin yleinen sairaala, jossa oli 350 sairaansijaa, muodostettiin v. 1861. Samoihin aikoihin maassa oli ruvettu valtion rahoin perustamaan ns. yleisiä sairaaloita, jotka olivat lääninsairaaloita pienempiä. Rinnalla alkoi toimia myös yksityisiä sairaaloita. Kunnista oman sairaalan rakensi ensimmäisenä Ruovesi v. 1881. Muutamaa vuotta myöhemmin valtio ryhtyi myöntämään kunnansairaaloille apua.
Käytännössä on kai sanottava, että 1800-luvun puoliväliin saakka rahvaan oli enimmäkseen tultava toimeen kotikonstein ilman koulutettuja lääkäreitä. 1700-luvulla monet valistusaatteiden innostamat papit saattoivat olla ainakin jossain määrin perillä luonnontieteen ja lääkintätaidon uusimmista aatteista. Kuntakokouksen puheenjohtajina kirkkoherrojen tavallaan pitikin pitää huolta seurakuntalaistensa terveydenhoidosta. Esimerkiksi Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741-1790) julkaisi v. 1788 suomenkieliset lääkintäkirjaset niin ihmisten kuin kotieläintenkin tarpeeseen. Näistä otettiin uusia painoksia vielä seuraavalla vuosisadalla. Muuten myös Elias Lönnrot, joka oli Kajaanin piirilääkärinä v. 1833-1852, julkaisi oman lääkärikirjansa suomenkielisen rahvaan tarpeisiin (http://www.terkko.helsinki.fi/elias/elias.htm).
Koulutettuja kätilöitä tiedetään Suomessa olleen 1700-luvulla muutamia. Turkuun perustettiin 1816 erillinen synnytyslaitos, jonka tehtävänä oli kouluttaa niin kätilöitä kuin lääkäreitäkin. Tämäkin laitos siirtyi Helsinkiin. Vuonna 1872 neljäsosalla maamme kunnista ei kuitenkaan vielä ollut koulutettua kätilöä.

1700-luvulla ensi askeleitaan ottavan valtakunnallisen terveyspolitiikan ensimmäisenä huolenaiheena olivat lapsikuolleisuuden ohella tarttuvat taudit. Sukupuolitaudit, käytännössä syfilis, puhuttivat lääkintätoimesta vastaavia, vaikka Heikki S. Vuorinen arveleekin, että tosiasiassa sairastapauksia ei ollutkaan kovin paljon (ym. teos, s. 157).
Pelätty tappaja oli isorokko. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa maa menetti vuosittain sen kautta keskimäärin parituhatta henkeä. Pahimpia vuosia olivat 1763, jolloin kuoli 5711 henkeä (27 % kaikista kuolleista )ja 1789, jolloin yksinomaan Porvoon hiippakunnassa kuoli 3267. Vielä 1880-luvulla kuolleita oli vuosittain noin 8000. Selvä parannus edellytti toimivan rokotteen kehittämistä. Ensimmäinen isorokkorokotus Suomessa suoritettiin v. 1802. Pakolliseksi se tuli koko massa vasta v. 1890. Tällä saavutettiin se, että vuosittaisten kuolemantapausten määrä laski muutamaan kymmeneen. Myöhemmin tosin - ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan sekasortoisissa oloissa - tauti elpyi uudelleen: vuosina 1917-1919 maassa todettiin 5447 isorokkotapausta, joista 1376 johti kuolemaan.
Aasiassa vanhastaan tunnettu kulkutauti kolera tuli Eurooppaan vasta 1800-luvun alussa. Maassamme oli suuria koleraepidemioita vuosina 1831 ja 1853. Viime mainittuna vuotena Helsingissä ja Hämeenlinnassa sairastuneista noin 5000 henkilöstä kuoli puolet. Valtiovalta pyrki estämään tämän taudin leviämisen asettamalla pahiten saastuneet alueet karanteeniin, jota valvottiin tiukalla sotilasvartiolla.
Malaria (horkka, vilutauti) oli myös tavallinen tauti, eräinä vuosina sairastuneita oli arvioiden mukaan 20 000 - 40 000. Kuolonuhreja oli v. 1820 hieman yli tuhat.
Tyyfus oli suuri tappaja varsinkin poikkeusoloissa (sodat, nälänhätä). Itse asiassa tämän sairausnimekkeen alle mahtuu monia tauteja (lavantauti, pilkkukuume, toisintokuume), jotka on opittu erottamaan toisistaan vasta myöhemmin.
Punatauti oli myös pelätty, 1800-luvun puolivälissä sen arveltiin surmaavan noin 10-20 % sairastuneista.
Tuberkuloosia esiintyi runsaasti eikä se ollut vain köyhien ja ahtaasti asuvien tauti. Mm. arkkitehti Carl Ludvig Engelin puoliso näyttää kuolleen siihen v. 1831. Epidemian huippu kaupungeissa oli v. 1840-1880, maalla 1860-1880 mutta pohjoisimmissa lääneissä vasta 1900-1910.
Vuorisen kirjassa (s. 210-218) on yksityiskohtaiset tilastot kuolinsyistä 1857-1865 laskettuna luterilaisten seurakuntien kirkonkirjojen mukaan. Tavallisimpia kuolinsyitä ovat olleet (numerot suluissa: kuolleita/1000 asukasta):

v. 1857: punatauti (4,6), keuhkotauti (2,8), vanhuuden heikkous (2,8), hinkuyskä (2,5)
v. 1858: tyyfus (3,2), punatauti (2,7), keuhkotauti (2,7), vanhuudenheikkous (2,5), pöhö (2,1)
v. 1859: keuhkotauti (2,6), vanhuudenheikkous (2,2), pöhö ym. (2,2), tyyfus (2,0)
v. 1860: keuhkotauti (2,6), vanhuudenheikkous (2,0), pöhö (1,9)
v. 1861: keuhkotauti (2,6), kurkkumätä (2,5), vanhuudenheikkous (2,0)
v. 1862: keuhkotauti (2,7), vanhuudenheikkous (2,2), hinkuyskä (2,1), rintapolte (2,1)
v. 1863: hinkuyskä (4,3), keuhkotauti (2,6), tuhkarokko (2,4), vanhuudenheikkous (2,0)
v. 1864: keuhkotauti (2,5), vanhuudenheikkous (2,1)
v. 1865: keuhkotauti (2,7), vanhuudenheikkous (2,3), pöhö (2,0)

Sanomattakin on selvää, että tuon ajan diagnoosit ja niiden nimitykset ovat vielä olleet sangen kirjavia ja epävarmoja. Huomiota herättää, että esim. syöpä näyttäisi olleen sangen harvinainen kuolinsyy (yleensä noin 0,1/1000 asukasta). Tosiasiassahan tilanne ei ole ollut tällainen, välitön kirkonkirjoihin talletettu kuolinsyy on ollut joku perustaudista riippuva oire. Myös sydän- ja verisuonitaudit varmaankin löytyvät mitä erilaisimpien nimekkeiden alta.

1860-luvun jälkipuoliskon tilanne varmasti sitten poikkesi oleellisesti edellisistä suurten kato- ja nälkävuosien vuoksi.

KIRJALLISUUTTA (yllämainittujen lisäksi)

Pesonen, Niilo
Suomen lääkintälaitos
(S. 3-16 teoksessa Oma maa 3. - WSOY, 1958)

Klemola, Erkki
Kulkutaudit ja niiden vastustaminen maassamme
(S. 211-228 teoksessa Oma maa 6. - WSOY, 1959)

Parviainen, S.
Suomen synnytyslaitokset
(S. 85-97 teoksessa Oma maa 8. - WSOY, 1960)

Pesonen, Niilo
Piirilääkärinä Suomessa 1800-luvulla. - WSOY, 1990.

1860-luvun suurista nälkävuosista ja niiden terveysvaikutuksista:

Turpeinen, Oiva
Nälkä vai tauti tappoi? : kauhunvuodet 1866-1868. - Suomen historiallinen seura, 1986.

Kun halla nälän, tuskan toi : miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. - WSOY, 1991.

Kommentit (0)

Vastauksesi