Hei kirjastolaiset!Tässä oman alanne kysymys, sillä haluaisin tietää...

Hei kirjastolaiset!Tässä oman alanne kysymys, sillä haluaisin tietää...

Hei kirjastolaiset!
Tässä oman alanne kysymys, sillä haluaisin tietää kirjastojen lainausjärjestelmän kehittymisestä.
Kouluaikanani (1970-luku) lainattavan kirjan tiedot kirjoitettiin ylös käsin kirjastonhoitajan omaan rekisteröintikirjaan ja lainattavan kirjan takalehdellä olevaan liuskaan merkittiin lainaajan numero ja palautuspäivämäärä. Tämä oli hidasta, mutta selkeää.

Myöhemmin lainattavat kirjat mikrofilmattiin. Miten silloin kyettiin kontrolloimaan koko homma? Palautetut, myöhässä olevat yms? Miten nopeaa tiedon löytäminen filmeiltä oli?

Nykyinen tietokonesysteemi taas puolestaan on selkeä.

Kiitos etukäteen!

Vastaus

Kirjaston lainausjärjestelmän tarkoituksena on kirjaston alkuvaiheista lähtien ollut selvittää kenellä määrätty teos on lainassa ja koska se pitää palauttaa ja tuottaa tilastoja lainojen määristä ja jakautumisesta esim. tieto- ja kaunokirjallisuuteen.

Ensimmäisiä lainausmenetelmiä oli kuittilainaus. Asiakas tai virkailija täytti lomakkeen, johon merkittiin tiedot kirjasta, lainaajasta ja laina-ajasta. Kuitti saattoi olla useampi osainen ja ne järjestettiin esimerkiksi lainaajan, teoksen tai laina-ajan mukaan. Palautuksen yhteydessä asiakas sai yhden kuiteista.

Yksikorttijärjestelmässä jokaisessa kirjassa oli eräpäiväliuska, johon lainauksen yhteydessä merkittiin palautuspäivä ja asiakkaan lainauskortin numero.
Asiakkaan nimellä ja lainausnumerolla varustettuja lainauskortteja oli useampia. Jos kirjastosta sai lainata esimerkiksi enintään neljä kirjaa kerrallaan, oli lainauskortteja neljä. Lainauskorttiin merkittiin aina yksi laina per kortti. Lainauskortista ilmeni kirjan palautuspäivä, kirjan kirjastoluokka (paitsi kaunokirjallisuuden osalta) ja lainattavan kirjan kartuntanumero. Nämä kortit jäivät kirjastoon ja kun kirjat palautettiin, merkattiin korttiin, että kirja oli palautettu.

Detroit-menetelmässä jokaisessa kirjassa oli kirjankortti, johon oli merkattu teoksen kirjoittaja, teoksen nimi, luokka ja kartuntanumero.
Lainaajien kortit oli numeroitu ja lainatessaan kirjan asiakas/virkailija kirjoitti kirjankorttiin kirjastokortin numeron. Kirjankortti jäi kirjastoon. Kirjan takakannen sisällä olevaan taskuun laitettiin eräpäiväliuska.

Valokuvausmenetelmä eli kameralainaus käytti erikoisvalmisteista lainauskameraa, joka kuvasi mikrofilmille tiedot kirjasta (kirjankortista tai kirjan taskussa olevat tiedot), lainaajasta (lainaajakortti) ja eräpäiväkortista. Eräpäiväkortit numeroitiin juoksevalla numerolla. Eräpäiväkortit olivat joko reikäkortteja tai optisesti luettavia. Kun asiakas palautti kirjan, eräpäiväkortti poistettiin ja palautuneet eräpäiväkortit luettiin tietokoneen avulla. Puuttuvien eräpäiväkorttien numerot etsittiin mikrofilmiltä ja niissä olevien tietojen perusteella asiakkaalle lähetettiin muistutuskortti.

Kameralainaus oli lainaajalle helppo, mutta tuotti paljon työtä henkilökunnalle, Mikrofilmien laatu oli usein heikko ja asiakkaan tietojen selvittäminen olikin usein melkoista tihrustamista. Hankaluuksia aiheutti myös se, että asiakkaat olivat vaihtaneet kirjojen taskussa olevien eräpäiväkorttien paikkaa. Esimerkiksi lapsiperheissä saatettiin ottaa kortit pois, etteivät ne hukkuisi. Sekaannus saattoi olla melkoinen kun palautus perustui nimenomaan siihen, että eräpäiväkortti oli kirjakohtainen.

Kaikissa edellä olevissa järjestelmissä myös varausten seuraaminen ja muistutusten lähettäminen oli käsityötä.

Perusteellisimmat kuvaukset löytyvät esimerkiksi seuraavista teoksista:
Kannila,Helle, Kirjastonhoidon opas, Otava, 1966.
http://www.helmet.fi/record=b1329242~S9*fin
Kirjastonhoidan käsikirja, Suomen kirjastoseura, 1977.
Pysyvä linkki http://www.helmet.fi/record=b1050089~S9*fin

Kommentit (0)

Vastauksesi