Eri aikakausien hautajaisjärjestelyjä ja vainajan laitto miten ne ovat...

Eri aikakausien hautajaisjärjestelyjä ja vainajan laitto miten ne ovat...

Vastaus

Suurin muutos on varmaan tapahtunut viimeisen vuosisadan aikana. Aikaisemmin sangen usein kuoltiin kotona, mitä pidettiin ihanteellisena paikkana jäähyväisten jättämisen vuoksi. Nykyään sairaala lienee tavallisin kuolinpaikka. Lain nykyään vaatima kuolinsyyn selvityskin edellyttää useimmiten sitä, että kotonaan kuollut vainaja siirretään pikaisesti pois.

Yleensä kuolemaa ovat ympäröinyt monet uskomukset, joiden mukaan on toimittu varmuuden vuoksi polvesta polveen. Kotona kuolevan vieressä on valvottu ja hänen vointiaan on pyritty helpottamaan. Yleinen on ollut tapa että kuoleva on nostettu lattialle olkien päälle. Kun kuolema oli tapahtunut, vainajan silmät suljettiin. Yleinen perinne on ollut - paitsi Suomessa niin myöskin Skandinaviassa, Saksassa ja Pohjois-Venäjällä - että kuolleen silmien päälle on pantu kolikot. Kuolinhuoneen ikkunat ja luukut on avattu. Uskomuksen mukaan kuolleen henki saattoi näin poistua esteettä. Luultavasti käytännön tarve eli kalman hajun tuulettaminen on ollut vähintään yhtä tärkeä syy. Asiaankuuluvana pidettiin, että kuolevalla oli ennen lähtöään tilaisuus sopia mahdolliset riita-asiansa läheistensä ja naapureidensa parissa ja ripittäytyä papille.

Seuraava vaihe oli ruumiin peseminen. Sen saattoi suorittaa talonväki tai joillakin alueilla nimenomaan joku muu, joskus erikoistunut pesijä. Pesu tapahtui talon varastosta haetun tai kylän yhteisen ruumislaudan päällä. Pesuvesi vietiin paikkaan, jossa kukaan ei voinut astella sen päällä, koska sen uskottiin aiheuttavan tauteja.

Aikaisemmin vainajat haudattiin kääriliinoissa, 1700-luvulla arkku alkoi olla tavallinen köyhiäkin haudattaessa. Maalla se tehtiin useimmiten kotona, moni oli valmistanut sen jo itse etukäteen. Aikuisen ruumisarkku oli yleensä maalattu mustaksi, lapsen valkoiseksi. Säätyläisväestö käytti myös kankaalla verhoiltua ruumisarkkua. Vainaja siirrettiin arkussa aittaan tai riiheen odottamaan hautausta, joka tapahtui muutaman päivän kuluessa. Arkkuun pannun vainajan vaatetus vaihteli paikallisten perinteiden mukaan. Jossakin hänet puettiin omiin vaateisiinsa, jossain erilliseen valkoiseen ruumispaitaan. Meilläkin on ennen tunnettu kansainvälinen tapa panna arkkuun joitakin esineitä, usein kolikko. Perustelut tälle menettelylle ovat vaihdelleet.

Vanha tapa oli viettää hautajaispäivää edeltävänä yönä ruumiinvalvojaisia. Tämä keskiajan katolisen kirkon välittämä perinne ei ollut uskonpuhdistuksen jälkeen enää kirkon virallisessa suosiossa. Vaikka ohjelma olikin enimmäkseen harras - virrenveisuu ja rukous - siihen liittyi myös syömistä ja juopottelua, minkä vuoksi vuoden 1686 kirkkolaki kielsi - toki huonolla menestyksellä - tällaiset valvojaiset.

Varhemmin hautaan siunaamiset tapahtuivat yleensä sunnuntaiaamuna haudalla ennen seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon saattoväki osallistui ennen kotiin paluuta. Myöhemmin - aikaa ei tarkalleen tiedetä - hautaan siunaamiset siirtyivät arkipäiville ja yhä suuremmassa määrin kirkon sisälle. 1600-luvulta lähtien monet myös haudattiin kirkon lattian alle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että varhemmin haudattujen luita piti jatkuvasti siirtää pois uusien tieltä. Kirkkoon hautaamista ruvettiin arvostelemaan hygieniasyistä 1700-luvulla. Meillä se lopullisesti kiellettiin vuonna 1822. Koska ajan tekniikalla hautojen kaivaminen oli roudan aikaan vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta ja koska matkatkin olivat talviaikaan hyvin vaivalloisia, piti usein turvautua väliaikaisiin hautapaikkoihin ja odottaa kesää, jotta vainaja voitaisiin laskea lopulliseen hautaansa.

Hautajaisvieraat saapuivat surutaloon aamuun mennessä mukanaan ruokatarvikkeita. Myös omaiset olivat varanneet jotain syötävää. Joillakin paikoin välttämätöntä oli teurastaa eläin, ostolihan tarjoamista vältettiin. Arvokkainta oli kantaa arkku hautausmaalle. Pitemmillä matkoilla jouduttiin kuitenkin käyttämään hevosta. Tarkkaa huolta pidettiin siitä, että vainaja kuljetettiin jalat menosuuntaan. Muuten hänen pelättiin palaavan kummittelemaan. Silloin kun arkkua vietiin hevoskyydillä oli tapana vielä 1900-luvullakin sitoa hevosen valjaisiin valkoinen kangas, luokkiliina. Käytäntö on tullut meille idästä, Länsi-Suomessa se on ollut vähemmän tunnettu. Toisaalta se on ollut tuttu Ruotsin Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneiden suomalaisten parissa. Kulkue saattoi ainakin ajoittain veisata virsiä, toisaalta myös pysähtyä viinaryypylle. Matkan varrella, ehkä puolitiessä, oli tapana tehdä kuolleen muistoksi karsikko (ristipuu). Havupuun kylkeen veistettiin risti, vainajan nimi ja syntymävuodet. Tällaisten saattomatkalla tehtävien viestimerkkien teko ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Vanhin tiedonanto Baltiasta on vuodelta 1635, ensimmäinen suomalainen kuvaus vuodelta 1786. Vielä 1900-luvun Suomessa saatettiin paikoin noudattaa tätä perinnettä, Viron kaakkoisosissa tiettävästi edelleenkiin. On arveltu, että kaiverruksen alkuperäinen tarkoitus oli eräänlainen suojaustoimi: se esti vainajaa palaamasta kotiinsa kummittelemaan. Varsin pitkään karsikkopuiden kaatamista on pidetty sopimattomana eikä syynä tähän haluttomuuteen liene ollut pelkästään halu suojella kulttirihistoriallista muinaismuistoa.

Varhemmin tapana oli soittaa kirkonkelloja saattueen lähestyessä kirkkomaata. Mullanheiton saatesanat "Maasta sinä olet tullut..." ovat lähtöisin keskiajan katolisesta hautausliturgiasta ja ovat säilyneet Suomen luterilaisen kirkon käytännössä tähän asti eikä 1900-luvun puolivälistä alkaen virallistettuja vaihtoehtoja jurikaan ole käytetty. Vainaja haudattiin jalat itään päin.

Kun arkku oli laskettu hautaan ja saattoväki oli osallistunut sunnuntain jumalanpalvelukseen, palattiin surutaloon tai siirryttiin (1800-luvulta alkaen) johonkin pitotilaan hautajaisiin (varhemmassa kielenkäytössä peijaisiin). Aikaisemmin näissä saatettiin - tietysti varallisuuden mukaan - syödä ja juoda runsaasti, myöhemmin on yleisesti tyydytty kahviin ja kahvileipiin.

Nykyään vähittäinen kuoleminen kotioloissa on käynyt harvinaiseksi. Kuolemansyy pyritään selvittämään täsmällisesti mm. rikoksen mahdollisuuden poissulkemiseksi. Itse asiassa jo vuoden 1734 yleinen laki määräsi "Cosca epäillys on, jos se cuollut taudista eli toisen kätten cautta cuoleman saanut on; nijn antacon Tuomari, eli Cuningan Käskynhaldia sen cuolleen ruumiin catzeda ennen cuin se haudatuxi tulee...", mutta luultavaa on, ettei kovin tiukkaa valvontaa ole ennen voinut olla. Kuolevan potilaan kohtaaminen on keskeinen asia hoitotyöntekijöiden koulutuksessa. Toisaalta myös monet vapaaehtoiset ovat antaneet panoksensa saattohoidon kehittämiselle. Aiheesta on suomeksikin ilmestynyt runsaasti kirjallisuutta.
Vainajan laitto lienee nykyisin useimmiten annettu hautausurakoitsijan tehtäväksi.
Viimeisen vuosisadan aikana on tuhkahautaus yleistynyt. Runsas kolmannes kaikista hautauksista on nykyään niitä.

KIRJALLISUUTTA:

Talve, Ilmar
Suomen kansankulttuuri. - 3. tark. p. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990.

Vuorela, Toivo
Suomalainen kansankulttuuri. - WSOY, 1975.

Pentikäinen, Juha
Suomalaisen lähtö : kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990.
(sisältää laajan kirjallisuusluettelon aiheesta)

Kemppinen, Iivar
Kadonnut Karjala. - 3. p. - Karjalan liitto, 1981.

Kuuliala, Wiljo-Kustaa
Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. - WSOY, 1960.

Vilkuna, Janne
Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut. - Suomen muinaismuistoyhdistys, 1992.

Vilkuna, Asko
Valkoinen liina, vainajan liina
(teoksessa: Tavan takaa : kansatieteellisiä tutkimuksia tapojemme historiasta. - Jyväskylän yliopiston etnologian laitos, 1989).

Utriainen, Terhi
Läsnä, riisuttu, puhdas : uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999.

Salmio, Leena
Kuolinhetken toimet Länsi-Suomessa
(lehdessä: Kotiseutu 1976, s. 24-32)

Varjola, Pirjo
Vainajan makavarusteista
(lehdessä: Kotiseutu 1980, s. 118-126)

Lempiäinen, Pentti
Pyhät toimitukset. - 4. uud. p. - Kirjapaja, 2004.

Laukkanen, Maj-Brita
Monikulttuurinen kuolema : perustietoa eri uskontokuntiin kuuluvien hoitamisesta. - Suomen mielenterveysseura, 2001.

Gardberg, C. J.
Maan poveen : Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. - Schildts, 2003.

Sairaanhoitaja ja kuolevan hoito. - Sairaanhoitajaliitto, 2008.

Kommentit (0)

Vastauksesi