1700-luvulla kirkossa kastettiin, kirkotettiin, vihittiin...

1700-luvulla kirkossa kastettiin, kirkotettiin, vihittiin...

1700-luvulla kirkossa kastettiin, kirkotettiin, vihittiin, siunattiin/haudattiin ja luettiin maata koskevia asioita samaisena jumalanpalvelussunnuntaina. Oliko näillä joku tietty järjestys ?

Vastaus

Kirkollisten toimitusten keskittäminen kirkkoon ja sunnuntaihin oli ainakin tavoite, käytännössä se varmaankin rupesi 1700-luvulla murenemaan kun kirkon ote kansasta muutenkin alkoi höltyä ja uskonnollisuus saada yksilöllisempiä muotoja. 1700-luvun kirkollista tapakulttuuria ei nähtävästi ole kuitenkaan tutkittu yhtä paljon kuin muutaman edellisen vuosisadan tilannetta. Toisaalta koko 1700-luvun oli voimassa vuoden 1694 kirkkokäsikirja, joten voi olettaa että myös 1600-luvulla määrätyt käytännöt olivat edelleenkin ihanteena.
Huomattakoon, että 1700-luvulla sunnuntain päiväjumalanpalvelus noudatteli kutakuinkin samaa järjestystä kuin nykyinen luterilainen messu eli ehtoollisjumalanpalvelus. Käytännössä vanhakirkollisesta ihanteesta, jonka mukaan ehtoollista vietettiin joka sunnuntaina, oli 1700-luvulla paljolti luistettu ja ehtoollisettomat palvelukset olivat tavallisia. Varsinkin sellaisen yhteydessä on syytä uskoa, että määräys tai tiedonanto "saarnan jälkeen" käytännössä on yhtä kuin jumalanpalveluksen jälkeen.

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että "lapset pitä --cahdexannen päiwän sisäll pyhään Casteseen toimitettaman" (3. luku 2 §), että "Caste pitä aina--toimitettaman Kircosa cuin ei hätätila ja muita laillisia esteitä ole jotca waatiwat sitä että Lapsi pitä cotona castettaman" ja että "Caste pitä myös nijn paljo cuin mahdollinen on tapahtuman jongun Sunnuntai eli Pyhäpäiwänä eli myös Rucoushetkenä cosca Christillinen Seuracunda coosa on" (3. luku 3 §).
Kaste on voitu toimittaa keskelle jumalanpalvelusta (alkuvirren ja synnintunnustuksen välissä, evankeliumin ja uskontunnustuksen välissä) tai sitä ennen tai sen jälkeen. Ruotsista tiedetään muitakin vaihtoehtoja (uskontunnustuksen aikana, ennen saarnaa, epistolan jälkeen jne.). Käytännössä on voitu tehdä ero aviollisten ja aviottomien lasten välillä. Viipurin hiippakunnassa määrättiin 1600-luvun lopulla, että aviolliset lapset on kastettava ennen jumalanpalvelusta. Mainintaa asiasta ei ole, mutta voi olettaa, että aviottomat kastettiin silloin jumalanpalveluksen jälkeen. Vuonna 1737 on Porvoon (entisen Viipurin) hiippakunnan synodaalikokouksessa päätetty, että jumalanpalveluksessa kaste suoritettiin heti sen jälkeen kun kellot olivat soittaneet seurakunnan kokoon.
Tosiasiallisesti kaikkia kasteita ei 1700-luvulla enää toimitettu kirkossa pyhäpäivinä, vaan ainakin harvaan asutuilla seuduilla väki odotti pappien kylillä käyntejä. Näin myös kastettujen ikä venyi reilusti yli kirkkolain säätämän kahdeksan päivän. Esim. Liperissä vuonna 1740 34 %, vuonna 1770 28 % ja vuonna 1800 46 % lapsista kastettiin yli 30 päivän ikäisenä. Myös Varsinais-Suomessa, jossa kirkot olivat lähempänä (ja talvisäätkin jonkin verran leudompia) kasteet olivat siirtymässä koteihin. Uutta tapaa oli täällä edistämässä säätyläisväestö.

Kuulutukset "Morsianwäen ja Kircontarwetten edestä" (Kirkkolaki 2. luku 5 §) luettiin pääsääntöisesti saarnaa seuraavan yhteisen esirukouksen jälkeen. Ne saattoivat olla sisällykseltään niin kirkollisia kuin maallisiakin. Kuulutusten ja ilmoitusten suuri määrä ja pituus häiritsi tosiasiallisesti jumalanpalvelusta ja niinpä monet papit lyhentelivät niitä omin lupinensa, mistä niin maallinen kuin kirkollinen esivalta usein heitä nuhteli. Joitakin kuulutuksia pyrittiin vaihtelevalla menestyksellä siirtämään kirkonmäelle ja jumalanpalvelusten jälkeiseen aikaan. Avioliittokuulutus luettiin kolmena sunnuntaina ennen vihkimistä.

Hautaan siunaamisesta annettiin määräyksiä vuoden 1686 kirkkolain 18. luvussa. 6 § edellytti, että hautaus toimitettiin pääsääntöisesti ennen jumalanpalvelusta: "Jos Ruumis haudatan Kirckoaitaan nijn ei pidä sitä ensin Kirckoon cannettaman sijnä seisoman sijhen asti että Sarna pidetty on ja sitte jällens uloscannettaman Hautan waan cohta maahan laskettaman ja haudattaman; Ja sen jälken mennän Kirckoon Saarna cuulema. Jos Ruumis haudatan Kirckoon nijn seisocan Sarnastuolin cohdalla nijncauwan cuin Sarna pidetty on ja sijtte hautaan maahan lascettacan." Saarnalla tässä yhteydessä epäilemättä tarkoitetaan koko jumalanpalvelusta. Tiedossamme ei ole, milloin hautaukset ovat siirtyneet arkipäiville ja eroon sunnuntaijumalanpalveluksesta, todennäköisesti 1800-luvulla. Siunaamisten ajankohtaan tietysti vaikutti myös vainajien määrä.

Avioliittoon vihkiminen on aikaisemmin ollut monivaiheinen toimitus, joka suoritettiin osin kotona, osin kirkossa. Kirkollisen osan alkuosa toimitettiin ennen jumalanpalvelusta, loppuosa saarnan jälkeen. Vuoden 1694 kirkkokäsikirja nimittäin määräsi, että vihkitoimituksen jälkeen pappi kääntyy alttariin päin ja suoritti jumalanpalveluksen loppuun. Avioliittoon vihkimisetkin rupesivat 1700-luvulla irtaantumaan sunnuntaista ja seurakunnan yhteisistä jumalanpalveluksista. Kirkkolain 14. luvun 2 § kielsi avioliittoon vihkimiset joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivänä, sen sijaan paastoaikana se oli mahdollista jos se "tapahtu hiljaisudes ja ilman caickia Hääleikitä".

Päinvastoin kuin monissa luterilaisissa kirkoissa, Ruotsissa ja Suomessa säilytettiin julkirippi raskaimpiin rikkomuksiin syyllistyneille. Kirkkolaki 1686 määräsi, että kaikki kirkkorangaistusasiat oli saatettava maallisen oikeuden ratkaistaviksi jolloin tällaisen ripin vanhakirkollinen sielunhoidollinen luonne kokonaan joutui uhanalaiseksi. Julkirippiin velvoittavia asioita olivat mm. tappo, salavuoteus, aviorikos, noituus, taikausko, jumalanpalveluksen häiritseminen, varkaus, törkeä kiroileminen. Vuoden 1694 kirkkokäsikirjan ohjeet viittasivat lähinnä aviottomien äitien ripitykseen, mutta niitä saattoi soveltaa muihinkin tilanteisiin. Julkirippikin toimitettiin alkuaan saarnan jälkeen ja seurakunnan läsnäollessa. Käytännössä ankaruudesta tingittiin 1700-luvulla. Varsinainen rippi korvattiin nuhtelulla saarnastuolista tai puolijulkisella ripillä sakaristossa, jossa seurakuntaa edustivat muutamat luottamusmiehet. Suomessa julkirippi lakkautettiin keisarillisella asetuksella v. 1864, vuoden 1869 kirkkolaki yritti edelleen ylläpitää pakollista salarippiä tällaisissa tapauksissa.

Määräykset kirkottamisesta sisältyivät kirkkolain 5. lukuun. Edellytettiin, että synnyttäneet pysyivät kotioloissaan kuusi viikkoa. Toimittamisen ihanneaika oli sunnuntaina ennen jumalanpalvelusta. Käytäntö lienee horjunut, esim. v. 1737 Porvoon tuomiokapituli kielsi tämän toimituksen suorittamisen kesken jumalanpalvelusta. Vanha kansanomainen perinne oli ollut, että kirkottaminen aloitettiin kirkon ovelta ja synnyttänyt saatettiin sen jälkeen kirkkosaliin. Kirkon johto antoi useita määräyksiä, joilla tästä järjestyksestä haluttiin päästä eroon. Perustana oli ajatus, että synnyttänyt ei ollut millään tavalla saastainen vaan että tarkoituksena oli vain kiittää synnytyksen johdosta. Kirkottamisliturgia oli sangen lyhyt jos kysymyksessä oli nainut vaimo, aviottomien synnyttäjien tapauksissa menettely oli pitempi.
Myös kirkottaminen oli 1700-luvulla siirtymässä kirkosta ja sunnuntaista muihin tiloihin ja muihin viikonpäiviin.

Kokonaisuutena voi sanoa, että kirkollisten toimitusten kokoaminen sunnuntaihin ja jumalanpalveluksen yhteyteen oli 1700-luvulla virallisena ihanteena, jonka toteuttaminen kävi jatkuvasti vaikeammaksi. Yhtenäistä käytäntöä ei koskaan kyetty toteuttamaan.

Kircko-Laki ja Ordningi 1686 : näköispainos. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986.

Rimpiläinen, Olavi
Päiväjumalanpalvelus Viipurin hiippakunnassa puhdasoppisuuden aikana. - Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1980.

Rimpiläinen, Olavi
Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. - Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1971.

Lempiäinen, Pentti
Pyhät toimitukset. - 4. p. - Kirjapaja, 2004.

Lempiäinen, Pentti
Rippikäytäntö Suomen kirkossa uskonpuhdistuksesta 1600-luvun loppuun. - Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1963.

Lempiäinen, Pentti
Lapsensynnyttäjien ja morsianten kirkkoonotto. - Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1969.

Lempiäinen, Pentti
Kastekäytäntö Suomen kirkossa 1500- ja 1600-luvulla. - Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1965.

Laasonen, Pentti
Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. - Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1967.

Kuuliala, Wiljo-Kustaa
Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. - WSOY, 1960.

Kommentit (0)

Vastauksesi